perjantai 2.12.2022 | 10:53
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kulttuuri

Uranuurtajan ateljeen muistoissa – Suomen ensimmäisiin merkittäviin naisvalokuvaajiin kuulunut Julia Widgrén tulee nyt tutuksi Pietarsaaren koululaisille

Kristian Sundqvist
Ti 27.9.2022 klo 16:43

Valtaosa suomalaisista sen valokuvan tunnistanee. Antti Isotalo ja Antti Rannanjärvi eli historian tunnetuimmat puukkojunkkarit tuijottavat kameraa kauheisiin kahleisiin käädytettyinä. Niiden painoksi on myöhemmin arvioitu kuusikymmentä kiloa.

Tuon kuvan vuoden 1869 keväällä otti 27-vuotias Julia Widgrén. Hänen jo tuolloin monipuoliseen työnkuvaansa kuului vankikuvaus synnyinkaupunkinsa Vaasan karussa vankilassa.

Widgrénin ikuistamien häjylegendojen hypnoottisen tuijottavat katseet ainakin osittain selittyvät ajan valokuvaustekniikan haasteilla. Valotusaika oli pitkä, joten kuvattavien oli hyvin vaikea olla räpäyttämättä silmiään väärään aikaan.

Niinpä kuvaaja saattoi retusoida kuvattavien silmiä, kuten Widgrén Isotalon ja Rannanjärven suhteen tekikin.

Blondin olisi aina syytä pukeutua vaaleisiin vaatteisiin kuvassa, ruskeaverikön taas tummiin.

Ohje vuodelta 1905

Pietarsaaressa Julia Widgrén on tänä syksynä monellakin tapaa ajankohtainen.

Elokuussa Pietarsaaren museon toimesta julkistettiin kirja Kuvia vuosisadan vaihteen Pietarsaaresta (kirjan tekijöinä museon valokuva-amanuenssi Johanna Enroth ja museojohtaja Carola Sundqvist). Useimmat kuvista ovat kaupungissa kuvausateljeeta pitäneen Julia Widgrénin käsialaa.

Perjantaina 23. syyskuutta puolestaan avattiin museolla Malmin talossa näyttely "Kameran takana – Julia Widgrén ja hänen valokuvaamonsa". Siinä kun kirja esittelee kuvia, kertoo näyttely, miten ne syntyivät.

Museon Widgrén-boomi ei ole liitoittelua, niin kiinnostava hahmo oli monella tapaa arvioiden kyseessä.

– Julia Widgrén ensimmäisiä suomalaisia ammattimaisia naisvalokuvaajia, kertoo Johanna Enroth.

Ensimmäisen ateljeensa toiminnan Widgrén aloitti Vaasassa jo vuonna 1866. Valokuvaajaksi hän oli opiskellut Tukholmassa.

Kuvaaminen esimerkiksi tuon ajan vankilassa – missä kuvaajalla ainakin hetken ajan oli auktoriteettiasema vaikkapa pelättyihin puukkojunkkareihin – on ollut melkoinen juttu.

– Tuollainen on vaatinut tiettyä rohkeutta, Enroth tiivistää.

Paikallishistoriaan Pietarsaaressa Widgrén tietysti jäi sitä eli ensisijaisesti kaupungin ihmisiä ikuistamalla. Hän avasi eräänlaisena sivutoimipisteenä toimeen ateljeensa Pietarsaareen 1890-luvun lopulla eli noin nelikymmenvuotisen ammatillisen uransa ehtoopuolella. Silti Widgrén ehti Pietarsaaressakin olla hyvin tuottelias.

Perjantaina avattu näyttely toimii myös ja oikeastaan ensisijaisesti koululaisnäyttelynä. Siihen tutustumaan saapuu Pietarsaaren ala- ja yläkoululaisia.

Voisi kuvitella näyttelyn heihin vetoavan, siksi kiinnostavia ja nykyihmisen silmin vekkuleitakin yksityiskohtia ammoisesta ateljeevalokuvauksesta paljastuu. Mainitun jopa useiden minuuttien valotusajan kanssa yritettiin selvitä esimerkiksi siten, että kuvattaville oli rakennettu erityinen niskatuki. Pienet lapset tuettiin paikoilleen kokonaisella ylävartalotuella.

Tällaiset viritykset eivät tietenkään saaneet näkyä kuvassa, mikä toi omia haasteitaan.

Suurin haasteista oli kuitenkin valo itse eli luonnonvalo. Sen määrää säädeltiin verhoilla, siirreltävillä heijastimilla ja varjostimilla. Pimeimpänä vuodenaikana kuvaamisaikaa oli vuorokaudessa vain muutamia tunteja.

Entä jos lopputulos kaikesta kuvaajan vaivannäöstä huolimatta ei miellyttänyt kohdetta tai välttämättä kuvaajaakaan?

"Kun lopputulos kuitenkin on huono, johtuu se useimmiten ihmisten [eli kuvattavien] puuttuvasta tiedosta valokuvien väriopista", valisti Österbottningen-lehti vuonna 1905.

Kyse oli siitä, miten minkäkin väriset vaatteet valokuvissa näkyivät, "oranssista tulee musta ja sinisestä valkoinen" ja niin edelleen.

Mikä väri sopi valokuvassa yhdelle ei sopinut toiselle: "Blondin olisi aina syytä pukeutua vaaleisiin vaatteisiin kuvassa, ruskeaverikön taas tummiin, kun tämä sopii parhaiten ihonväriin".

#