Viihde

Amerikka ei ollut kultamaa eikä Neuvosto-Venäjä paratiisi: Päivi Sihvola löysi sukulaismiestensä järisyttävän tarinan ja kertoo sen uudessa dokumentaarisessa kirjassaan

Suurten siirtolaisuusaaltojen aikaan 1860–1940-luvuilla Amerikkaan lähti vähintään 350 000, ehkä jopa 500 000 suomalaista. Kiivaimmassa vaiheessa 1900-luvun taitteen molemmin puolin jopa joka toinen muuttaja lähti Vaasan läänin alueelta.

Moni heistä ja heidän jälkeläisistään päätyi kuitenkin Amerikan-mutkan kautta Neuvosto-Karjalaan. Tähän vaikutti venäläisten aktiivinen ammattiväen värväystoiminta ja ennen muuta 1930-luvun alun lama. Osa uskoi lähtevänsä rakentamaan työläisten paratiisia, jota ei ollutkaan Amerikasta löytynyt.

Pietarsaarelainen, nyt Hyvinkäällä asuvaPäivi Sihvola kertoo alunperin alajärveläisen Saaren suvun tarinan uusimmassa kirjassaan Kirjeitä Karjalasta.

– Aihe voi kiinnostaa pietarsaarelaisiakin, sillä niin monelta on täältäpäin lähtenyt lähisukua etsimään parempaa elämää siirtolaisuuden kautta, Päivi Sihvola sanoo.

"Aineistoa tuli sen verran paljon, että tämän uskomattoman tarinan kertomisesta tuli tavallaan velvollisuus."

Siirtolaisuusinstituutin julkaisemaa dokumentaarista kirjaa Sihvola pitää pääteoksenaan. Kirja on hänen kymmenentensä ja samalla ensimmäinen, joka ei sisällä fiktiota.

Päivi Sihvola kirjoittaa teoksessa myös oman sukunsa historiaa. Aleksi ja Hilda Saarenmaa muuttivat Yhdysvaltoihin 1900-luvun taitteessa. Hilda oli Sihvolan isoisän isän sisko.

Saarenmaa sukunimenä lyheni Amerikassa Saareksi. Perheen kolme poikaa, Nikolai, Nestor ja Eino, päätyivät muutaman tuhannen muun amerikansuomalaisen tavoin Neuvosto-Karjalaan suuren laman iskettyä.

Vain Nikolai ja Nestor palasivat, Eino ei päässyt lähtemään. Hänen kohtalokseen koituivat Stalinin vainot.

Vasta ryhdyttyään tutkimaan sukulaismiestensä vaiheita Päivi Sihvola löysi Suomeen muuttaneen Einon tyttären, jonka kokemukset Neuvosto-Karjalassa olivat olleet edelleen karut.

Kaikki alkoi valokuvista, jotka Sihvola löysi lahoavasta mummolan rakennuksesta. Niiden takaa löytyi nimiä ja tekstejä, mutta yhteys sukuun jäi hämärän peittoon.

Sukututkimuksesta kiinnostuneena hän alkoi jäljittää tarinoita kuvien taustalta. Yhdysvalloista löytyikin sitten varsinainen aarreaitta kuvineen ja kirjeineen, joita veljekset, eritoten Nikolai, olivat kirjoittaneet oloistaan Neuvostoliitossa.

Materiaalia alkoi kertyä 7–8 vuotta sitten. Päivi Sihvola suunnitteli ensin sen pohjalta sepitettyä romaania, mutta tuli pian toisiin ajatuksiin.

– Romaaniin en olisi voinut laittaa niin suurta määrää valokuvia, asiakirjoja tai lehtileikkeitä fiktiivisten hahmojen joukkoon. Kyselin ystäviltäni mitä tekisin, lähtisinkö kirjoittamaan dokumenttia. He sanoivat että ilman muuta, romaanin tekohan kestäisi minulta 10 vuotta, Sihvola naurahtaa.

Työ muhi ajatuksissa kaikki vuodet, kunnes hän päätti ryhtyä toimeen muutettuaan Hyvinkäälle vuosi sitten. Sukulaisilta tuli myös lupa kirjoittaa suvun tarinaa auki 120 vuoden ajanjaksolta.

– Aineistoa tuli sen verran paljon, että tämän uskomattoman tarinan kertomisesta tuli tavallaan velvollisuus.

Työ vaati myös lähes täydellistä omistautumista ja keskittymistä. Mitä pitemmälle tutkimus eteni, sen enemmän tuli uusia säikeitä ja rönsyjä vastaan. Oli myös pakko vetää rajat ja paneutua vain yhden perheen tarinaan – aineksia olisi ollut useisiin muihinkin.

– Usko meinasi mennä monta kertaa, kun en ole kuitenkaan koskaan aiemmin mitään dokumenttia kirjoittanut. Ajattelin, että nyt tuli haukattua liian suuri pala. Kavereiden kannustus on auttanut selviämään taistelusta. Minun osuuteni on nyt ohi, mutta toivottavasti tästä on apua muille sukulaisiaan etsiville ihmisille.

Lukuisia runo- ja proosakirjoja kirjoittanut Sihvola (ent. Kinnunen) nostaa tämän Kirjeitä Karjalasta -tositarinan pääteoksekseen.

– Aihe on sen verran merkityksellinen. Olen tehnyt muitakin haasteellisia juttuja, mutta tämä kouraisi niin syvältä ja monella tasolla.

Oman lisänsä valmistuneeseen työhön tuo sen ajankohtaisuus. Kansallisarkisto muun muassa selvittää parhaillaan suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa. Vuoden 1918 sodasta lähtien rajan yli meni sekä punapakolaisia, Amerikan siirtolaisia että poliittisia loikkareita.

– Tästä voi olla apua siihenkin tutkimukseen, joten siinä mielessä tämä sattui hyvään saumaan.

Runsas kuvamateriaali, sen käsittely ja korjailu on työllistänyt tekijää yhtä lailla kuin kirjoittaminenkin.

Ammoin eläneiden ihmisten kohtalot ovat ryhtyneet elämään Päivi Sihvolan mielessä omaa elämäänsä. Hän pitää aineistoa ainutlaatuisena.

– Erityisesti Nikolai Saaren kirjeet ovat vaikuttavia. Ne kertovat yksityiskohtaisesti elämästä Karjalan korvessa.

Omakin katsantokanta on muuttunut matkan varrella. Todellisuus on osoittautunut toiseksi kuin mielikuva Amerikan ihmemaasta, jossa suomalaista työläistä arvostettiin.

Tosiasiassa suomalaisia saatettiin pitää alimman kastin maahanmuuttajina.

– Minulla oli aiemmin sellainen harhakuvitelma, että suomalaisia pidettiin siellä kovina työmiehinä, tunnollisina ja ahkerina, sisukkaina ja hiljaisina, jotka eivät valita mistään eivätkä hyppää barrikaadeille niin kuin jotkut eurooppalaiset. Oli aika ravistavaa nähdä, ettei se ihan niin ollutkaan.

Venäjälle päätyneiden suomalaisten kohtaloista ei oltu poliittisista syistä kiinnostuneita vuosikymmeniin. Heitä vangittiin ja teloitettiin Stalinin puhdistuksissa mielin määrin.

– Olihan näistä kuullut, mutta tämän kirjoittamisen myötä oli järisyttävä kokemus tajuta Stalinin vainot ja suomalaisten joukkotuho kaikessa laajuudessaan. En ollut järin isänmaallinen aikaisemmin, mutta tämän projektin myötä minusta tuli sellainen. Suomalaisten kohtelu oli jotain niin järkyttävää, Päivi Sihvola sanoo.

– Monissa asioissa on joutunut tarkistamaan ennakkoasenteitaan ja ajatuksiaan.

Kirja on vapaasti luettavissa Siirtolaisuusinstituutin muiden julkaisujen tapaan sen verkkosivuilta. Sitä voi myös tilata perinteisenä kirjana.