Paikallisuutiset
Karhusaaresta suomalaisen urheilujournalismin aitiopaikalle – vuosikymmenten mittaan stadilaistunut Tero Hakola ei ole lakannut olemasta myös pietarsaarelainen
Pietarsaaressa vuonna 1974 syntyneen ja Karhusaaren työläiskaupunginosassa kasvaneenTero Hakolan elämä ja taustat peilaavat kaupungin tarinaa.
Pietarsaareen töiden perässä maaseudulta muuttaneiden vanhempien vesa lähtee lukion jälkeen muualle opiskelemaan ja jää sille tielleen. Tällä mekaniikalla Jeppiksen – kuten Hakola kaupunkia kutsuu – suomenkielinen väestö on hitaasti, mutta varmasti vähentynyt.
Vuonna 1995 Helsingin yliopistoon maantiedettä lukemaan läksinyt ja aikanaan filosofian maisteriksi valmistunut Hakola eksyi jo opiskeluaikoinaan media-alalle. Ovi toimittajan työhön aukeni perinteiseen tapaan eli urheilupätkien kirjoittamisella kotiseudun lehtiin.
– Ensimmäiset juttuni ilmestyivät Pohjalaisessa ja Ojalan Osmon päätoimittamassa Pietarsaaren Sanomissa. Kaverin suosituksesta pääsin Nelosen uutisiin ja sieltä hakeuduin Helsingin Sanomiin, Hakola kertoo.
”Muistan joskus opiskelu-kaverilleni sanoneeni, että urheilutoimittajan duuni on vihonviimeinen ala, mutta niin vain tänne päädyin ja hyvin olen viihtynyt.” Tero Hakola Helsingin Sanomien urheilutoimituksen tuottaja
HS:ssa Hakola on jo pitkään työskennellyt urheilutoimituksessa, tällä hetkellä uutistuottajan tittelillä.
Miksi juuri urheilu? Hakola määrittelee syntyneensä urheilu- ja tarkemmin sanoen hiihtoperheeseen. Pysyvästi kytemään jääneen liikuntakipinän alkukoti on Pietarsaaren maastoissa.
– Isä oli innokas hiihto- ja seuratoimija Pietarsaaren Hiihtäjissä. Äiti laski aikoja ja teki muuta vapaaehtoistoimintaa varmaan vielä eläkkeelläkin ja kaksi vanhempaa veljeä Arto ja Vesa hiihtivät. Ladulle joutui tai sai lähteä jo alle kouluiässä, kun muutkin menivät.
Hiihtoon Hakola panosti teini-iässä välillä tosissaankin. Palkkioiksi jäi alpakkalusikoita, makoisia muistoja ja liikunnallinen elämäntapa.
– Mieluisimpia niin sanottuja saavutuksia on Hopeasomman loppukisojen 40:s sija viisitoistavuotiaissa ja Hautalan Markon kukistaminen Fäbodaloppetin 25 kilometrin kisassa.
Tero Hakolan lapsuudessa ja nuoruudessa ei vielä ollut tavatonta, että harrastettiin samaan aikaan useita lajeja. Hakola suunnisti ja pelasi hetken aikaa jalkapalloakin, muistot futiskentiltä häntä tosin lähinnä naurattavat.
– Ahlvikin Ole kannusti mukaan sanoen, että hyviä pelaajia tarvitaan. Hiihtäjä jaksoi juosta, mutta ei juuri muuta.
Hiihto on vuosikymmenten mittaan muuttunut kovasti, mutta niin on urheilujournalismikin.
Työ urheiluaiheiden parissa ei omasta taustasta huolimatta ollut Hakolalle todellakaan itsestäänselvyys.
– Muistan joskus opiskelukaverilleni sanoneeni, että urheilutoimittajan duuni on vihonviimeinen ala, mutta niin vain tänne päädyin ja hyvin olen viihtynyt.
Urheilutoimittamisella on journalismin sisällä tavannut olla aavistuksen epämääräinen tai ainakin sisäänlämpiävä maine.
– Maineen on taustalla on monia asioita, joista pääosin varmaankin päästy eroon. Tulosurheilun pitkäpiimäisellä selostamisella on ollut aiemmin suuri rooli. Välillä myös myötäeläminen on ollut liiallista, samoin eräänlainen kansallisen hurmoksen ruokkiminen.
Hakola muistuttaa, että toimittaja on ammattia harjoittaessaan töissä, ei ylläpitämässä kaverisuhteita urheilijaan tai urheilupomoon.
– Toimittajat ovat voineet olla liian hyviä tuttuja ja samassa veneessä urheiluväen kanssa, jolloin epäkohtiin kuten urheilun välillä kovin omalakiseen maailmaan ei ole tohdittu puuttua.
Hakola on Helsingin Sanomissa paitsi seurannut alan valtavaa digiloikkaa, niin ollut osaltaan toteuttamassa sitä.
– Julkaisemme urheilussa jutuistamme noin 95 prosenttia verkossa heti kun juttu valmis, koska ne halutaan ja ne on mahdollista tarjoilla tuoreina. Jutut myös suunnitellaan digipuoli edellä, mietimme millainen kokonaisuus verkossa lukijaa kiinnostaa. Samalla tietenkin printti hoidetaan mahdollisimman hyvin, koska siellä on paljon uskollisia lukijoita.
Taustalla on Hakolan mukaan perinpohjainen liiketaloudellinen oivallus; painetun lehden kautta uusia lukijoita ja maksavia asiakkaita on HS:lle vaikea ellei mahdoton saada, mutta digitaalisesta sisällöstä uudet lukijat ovat valmiita maksamaan.
Helsingin Sanomien urheilutoimitus antaa näkyvyyttä myös harrasteliikunnalle ja kuntoilulle. Aihepiirit ovat Hakolaa itseäänkin lähellä ja esikoisen kautta avautuu näköaloja nykyajan junioriurheiluun.
– Paavo-Jaakko on pelannut korista kuusivuotiaasta asti eli jo kuusi kautta, kovaa duunia tehdään monissa lajeissa. Hänen joukkueensa Malmin Super-Basket osallistuu nuorten Baltian liigaan, jossa mukana jengejä Venäjältä ja Baltian maista. Pojat saavat ainakin kokemuksia, joita muistella.
Tero Hakola ja hänen puolisonsaTarja Sallanen ovat pitäneet yhtä siitä asti, kun teini-ikäisinä pietarsaarelaisina toisiinsa rakastuivat. Perheen toinen lapsiBea on neljävuotias.
Hakola ja Sallanen ehtivät asua Helsingissä kolmessa eri kaupunginosassa ennen päätymistään nykysijoilleen Tapanilaan. Onko koko varsinaisen aikuisikänsä Helsingissä asunut Tero Hakola jo tyystin stadilaistunut?
– Harry Bogomoloff murjaisi joskus, että jos Stadissa liikkuessasi yleensä tiedät, mitä seuraavan nurkan takaa löytyy, niin olet stadilainen. Että tällä mittapuulla joo.
Toisaalta Hakola seuraa synnyinkaupunkinsa asioita aktiivisesti ainakin urheilurintamalla.
– Jaron kulta-ajan katsomossa olleena on myönnettävä, että se aika on maailmassa mennyt, jossa jämäkkiä brittejä, sielukkaita venäläisiä ja hesalaisia liigajyriä Pohjanmaalle enää saataisiin. Globalisaatio on avannut maailman ammolleen ja Suomen ja Jeppiksen futis on tässä kokonaisuudessa kovin pieni palanen.
Jarolle kasvaa silti uutta kannattajapolvea Tapanilassa saakka eikä toivoa ole menetetty.
– Paavo-Jaakon ykkösseura on Jaro ennen Klubia ja Barcelonaa. Jaro nousee kyllä vielä liigaan, kunhan oikea vuosi tulee. Tarvitaan palaset kohdalleen eli pitkäjänteistä työtä toimistolla, sopiva valmentaja ja onnistuneet hankinnat. Viime vuosina joku osa on aina falskannut.
Pääsiäispyhät Hakolan-Sallasen perheellä kuluivat kotioloissa, kun poikkeustila perui Pietarsaaren-matkan. Mummolat jäivät lapsilta tämän kevään osalta käymättä, joten viihdettä haettiin mistäpä muualta kuin liikunnasta.
Lähiluontoa löytyy Helsingissäkin ja frisbeegolfia pääsee harjoittelemaan vaikka kotipihalla.
– Siinä muuten hauska harrastus. Ratoja on jokseenkin suomen joka kunnassa ja meillä on aina kiekkoreppu reissussa mukana. Jos eteen osuu hyvä rata, niin auto pariksi tunniksi parkkiin.
Hakola kiittelee, että Pietarsaaressa on oltu tämänkin lajin osalta hereillä.
– Jeppiksen uusi rata Matotalon tontilla on oikein hyvä puistorata kaupungin sydämessä. Voi suositella.
Tero Hakolan mietteissä tuntuu Jeppis pyörivän monellakin tapaa ja monenlaisia muistoja löytyy. Vielä armeijaikäisenä hän ehti olla mukana pietarsaarelaisen salibandyn seuratoiminnan alkumetreillä.
Kaikkien aikojen ensimmäisenä kaupunkisarjakautena Hakola edusti Dynamo Traktoria, jonka riveissä aloitti myös aladivisioonapelit.
– Salibandy oli silloin kova juttu myös nuorisokulttuurisessa mielessä, kaupunkisarjan mitalipeleissä urheilutalon katsomot olivat täpötäynnä ja keski-ikä oli alhainen. Salibandya tuli sittemmin pelattua pääkaupunkiseudun alasarjoissa pitkään, mutta se jäi kun esikoinen syntyi yksitoista vuotta sitten.
Kestävyysliikuntansa Hakola laskeskelee vastaavasti lisääntyneen. Sauvakävelyn, pyöräilyn ja uinninkin ohi hänen puheissaan nousee laji, josta kaikki aikoinaan synnyinkaupungissa alkoi.
– Tänä vuonna olisi tullut kymmenes Finlandia-hiihto, mutta kisa peruttiin lumipulan vuoksi. Tänäkin talvena tuli lykittyä onnettomia tykkylumilatuja viitisensataa kilometriä vesisateessa ja monsuunituulessa. Pakkasta ei ollut monenakaan päivänä.
Pietarsaaresta Hakola etsii myös vastauksen klassikkokysymykseen siitä, ketä hän juuri nyt haluaisi haastatella.
– Usein mielenkiintoiset haastateltavat löytyvät läheltä, selviytymistarinoita ja punnittuja sanoja on muillakin kuin maailmanmestareilla. Jeppiksestä vaikkapa hiihtäjä Hans Mäenpään tarina on kertomisen arvoinen.
