Paikallisuutiset

Aavetalossa kuuluu kummia: "Keittiön puolella pamahti kahdesti kovaa, kuin aseella olisi ammuttu. Menimme katsomaan, muttei siellä mitään näkynyt. Minä ajattelin, että Isohousu se siellä vaan kävi tarkastuskierroksellaan", kuvaa Liisa Karjalainen.

HetkenLiisa Karjalainen mietti suostuako PS:n haastatteluun kummituksista. Sitten hän päätti, että huihai, ei tässä iässä, kahdeksankymmentäneljävuotiaana, ole enää paljon menetettävää, vaikka hulluksi luultaisiinkin ja saisi vielä höpöakan maineen päälle.

Hän kertoo kuinka yli satavuotiaassa talossa napsuu ja paukkuu sekä kuuluu – klassisten kummitustarinoiden tapaan – askelten ääniä ullakolta.

– Uskoo kuka haluaa, mutta näen, mitä näen, kuulen, mitä kuulen ja tunnen, mitä tunnen. Muiden ei tarvitse uskoa. Minulle herra Isohousu on totta - puolisolle ei millään tavalla.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Mutta miten pukea sanoiksi olematon olento, joka jollain tasolla näyttää olevan olemassa, Karjalainen pohtii.

"Sillä on isot lepattavalahkeiset housut. Yleisilme on peikkomainen, kuin hoitamattoman vanhuksen. Ihan ystävällinen tyyppi, joka yleensä majailee ullakolla ja kopsauttelee siellä". Liisa Karjalaisen kuvaus Isohoususta

Pietarsaari onkin pieni henkien kaupunki, sillä mm. kaupunginmuseossa, Malmin komeassa kivitalossa majailee perimätiedon mukaan useampi kummitus.

Harpataan ajassa 1980-luvun puoliväliin kun Liisa Karjalainen osti puolisonsa kanssa yhden neljästä Grafton-talosta Skatan laitamilta. Tyyliltään uusklassismia edustavat talot rakennettiin alkujaan virkamiehille 1920-luvulla. Talot saivat nimensä niin ikään Skatan reunalla sijainneesta Grafton-asemasta, jonka paikallinen väestö oli puolestaan nimennyt vuonna 1905 Luodon merialueella räjähtäneen aselaiva Graftonin mukaan. Venäjän sortovallan vastustamiseen tarkoitettuja aseita salakuljetettiin tiettävästi myös tämän pietarsaarelaisen paikallisen pikkuaseman kautta.

Talossa oli vuosien saatossa asunut enimmäkseen Schaumanin työläisiä, aina kolme perhettä kerralla kun erillisiä huoneistojakin oli kolme.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

– Iso oli talo - ja on edelleenkin, mutta iso oli meidän perhekin – yhteensä viisi lasta.

– Pitkään olemme asustaneet kahdestaan - tai kolmestaan, miten vaan, Karjalainen tuumii pilke silmässä ja huokaisee: tämä on maailman paras paikka asua.

Remontissa yhdistettiin kaksi asuntoa ja viimeisestä tehtiin erillinen asunto, jota vuokrataan edelleen.

Liisa Karjalainen kertoo kuinka hän muuton jälkeen alkoi kuulla - klassisten kummitustarinoiden tapaan - askelten ääniä ullakolta. Hän sanoo myös nähneensä olennon ja risti sen Isohousuksi.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

– Se tuntuu kulkevan leveästi ja sillä on isot lepattavalahkeiset housut. Yleisilme on peikkomainen, kuin hoitamattoman vanhuksen. Ihan ystävällinen tyyppi, joka yleensä majailee ullakolla ja kopsauttelee siellä.

Ymmärryksen ylittävään kuvaan kuuluvat myös ovien paukautukset, itsestään aukeavat ovet, kattilan reunalta tippuvat kauhat ja kuin omia aikoja paikkaa vaihtavat esineet.

– Toisinaan Isohousu vaikuttaa tulevan alakertaan. Kun talossa paukkuu ja kolisee tietyllä tavalla, ajattelen, että siellä se Isohousu vaan liikkuu syynäämässä.

– Ei ole kauankaan siitä kun istuimme katsomassa televisiota kun keittiön puolella pamahti kahdesti kovaa, kuin aseella olisi ammuttu. Menimme katsomaan, muttei siellä mitään ollut eikä mitään poikkeuksellista näkynyt. Sekin kerta jäi arvoitukseksi - ja mielikuvituksen varaan, naurahtaa Liisa Karjalainen.

Pitkän ja polveilevan elämäntaipaleen kulkenut ei osaa pelätä.

– Kun tunnen Isohousun läsnäolon tai kuulen paukuttelua, sanon ääneen, että mitäs Isohousu, ei sinua kukaan pelkää, mene vain tarkastuskierrokselle - tai mieluiten jatka matkaasi yläilmoihin.

Etsiikö Isohousu jotain, onko se ollut töissä Grafton-laivassa ja joskus asunut tässä talossa, onko talossa jotain, jota se haluaa tai vartioi, lähtikö se kenties oman käden kautta ja jäikö siltä jotain kesken, ei Liisa Karjalainen malta olla pohtimatta.

Herkkyyden kaikkeen yliluonnolliseen Liisa Karjalainen kertoo saaneensa verenperintönä. Ihme oli täysin luonnollista jo pikkutyttönä.

– Isänäitini tiesi usein etukäteen mitä tuleman pitää. Kerrankin mummo sain näyn poltetuista ruumisoljista ja sanoi, että pian Hulta vastarannalta lähtee. Ja niin lähti. Mummo tiesi myös ilman puhelinta tai muutakaan konkreettista viestintää milloin Amerikan paketti odotti postissa. Meidän lasten tehtävänä oli sitten lähteä hakumatkalle, eivätkä ne koskaan hukkareissuja olleetkaan.

Mummo selitti, että Amerikan paketti sukulaisilta tulee aina kun hän kaivaa unessa uusia perunoita.

Karjalainen mainitsee aina vaistonneensa tapahtumia. Oma kuolemanrajakokemus vahvisti entisestään uskoa tuonpuoleiseen, ihmisen elämään henkenä.

– Sydämeni pysähtyi synnytyksessä 1963. Yhtäkkiä olin menossa ylöspäin, katselin sairaalassa katon rajasta, että ketähän tuolla alhaalla oikein elvytellään ja kenen poskia siellä läimäytellään.

– Näin aukon ja halusin mennä sitä kohti. Olo oli ihana, niin kivuton ja kevyt. Sitten minut repäistiin todellisuuteen ja mieleen iski ajatus, että minun pitää palata, etten voi lähteä kun on pienet lapsetkin vielä. Tunsin myös vahvasti, ettei minun aikana ole vielä – ja samalla olin takaisin ruumiissa tuntemassa kipua.

– Kokemuksen jälkeen en ole pelännyt kuolemaa enkä kuolleita. Olen nähnyt kuolleita läheisiä, kuten ensimmäisen puolisoni kysymässä avainta ulko-oveen ja edesmenneen äitini seisomassa vuoteen vieressä.

Mieleen muistuu mm. myös muutamia tapauksia Itäisestä sairaskodista, vanhasta työpaikasta.

– Sattumukset liittyivät vainajalle jotenkin tärkeisiin asioihin. Noin kahden viikon ajan asukkaan kuoleman jälkeen esimerkiksi kukkaruukku saattoi tippua ikkunalta, kuulua kepin koputusta tai pyykkikorin kaivamista muistuttavaa ääntä.

Ennustamista Liisa Karjalainen on harventanut terveyssyistä.

– Käynhän sentään jo yhdeksättäkymmenettä, hän tuumii hymyssä suin.

Hän puhuu näkijän lahjasta, jonka on saanut pyytämättä.

– Monesti on tehnyt mieli varoittaa toista jostain tulevasta. Enää en kuitenkaan puhu ääneen siitä mitä näen, mikäli ennustamista ei varta vasten haluta. Enkä läheskään aina onnistu näkemäänkään, Liisa Karjalainen painottaa.

Onnistumisista on tietenkin kiva kertoa.

– Kerran mm. autoin perhettä saamaan takaisin pihasta varastetun vespan. Sain kiinni kuvasta, jossa oli veden alla turkoosi menopeli. En vaan tiennyt missä vesistö sijaitsi. Jonkin ajan päästä äiti soitti ja kertoi vespan löytyneen Hiekkakuopilta.

Takavuosina Karjalainen toimi aktiivisesti paikallisessa Jade-yhdistyksessä, joka nosti henkisiä asioita esille monella eri tapaa.

– Ihania aikoja. Opiskelimme mm. selvänäköä ja reikihoitoa. Kaikki eivät ennustaneet, minä ennustin kun kerran jo tuolloin koin sen omakseni.

Muuallakin Pietarsaaressa tapahtuu kummia.

Kaupunginmuseossa, Malmin komeassa kivitalossa vuodelta 1838, asustelee tarinoiden mukaan peräti useampi haamu. On vastajauhetun kahvin tuoksua levittelevä kahvikummitus ja höyrylaiva Österbottenin palossa elokuussa 1874 menehtyneen Maria Malmin aviomies kauppaneuvos Otto Malm englantilaisen huoneen ikkunassa katsomassa Parenteesiin, kaupungin eteläiselle tuloväylälle.

– Maria ja Otto Malm ehtivät olla naimisissa vain vuoden ennen kohtalokasta tulipaloa laivalla. Kerrotaan myös, että Maria olisi ollut raskaana, minkä voikin päätellä mm. kirjeenvaihdosta, kertoo museonjohtajaCarola Sundqvist.

Otto Malm asui menetyksen jälkeen yksin isossa talossaan 24 vuotta.

– Tähän taloon ei tule koskaan uutta Mariaa, hänen kerrotaan sanoneen.

Kauppias Karl Olof Mellbergin muotokuvaa ei museon väki hevillä siirrä minnekään – ainakaan varastoon.

– Mellberg toimi Malmin kauppahuoneella kauppiaana vuodesta 1848 lukien. Joskus kuoleman jälkeen muotokuva otettiin kauppahuoneen seinältä pois ja lahjoitettiin sukulaisille, jotka vuorostaan pitivät sitä seinällä ja veivät sitten varastoon. Varastossa arvoituksellinen muotokuva olisi sitten alkanut pitää ääntä. Sukulaiset päättelivät, että taulu tahtoi takaisin kotiin, Malmin talolle, jossa se onkin pysynyt rauhallisena.

Museon kokoelmiin kuuluva merikapteeni Lorenz Ulric Runebergin keinutuolikin kuulema keinahteli omia aikojaan kansalliskirjailija Johan Ludvig Runebergin kodin vinttikamarissa. Kukaties, kävijä huomaa kustavilaisesta säletuolista tehdyn keinutuolin keinahtavan myös museolla. Merikapteeni näet vietti viimeiset elinvuotensa enemmän tai vähemmän keinutuolissaan saatuaan halvauskohtauksen vuonna 1821.

– Tarinoinahan nämä kertomukset ovat kerrassaan kiehtovia. Itse en ole kokenut enkä nähnyt yhtään mitään yliluonnollista - edes Malmin talossa, naurahtaa Carola Sundqvist.

Eikä tässä vielä kaikki. Kerrotaanpa myös, että Paviksen torniin ilmestyy vaalea neito katselemaan kaihoisasti purjehduspaviljongilta merelle päin.

ps@pietarsaarensanomat.fi

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä