Paikallisuutiset

"Elämässä tärkeintä on, että rakasti" : - Virpi Ylitörmänen Pietarsaaresta on tukihenkilönä saattamassa lähtijää kohti viimeistä porttia.

– Olen läsnä, istun hiljaa vierellä, pidän kädestä, silitän otsaa, luen kirjaa tai lehteä, laitan musiikkia soimaan, autan käytännön toimissa.

Pietarsaari

Enkelikorvikset tuntuvatVirpi Ylitörmäsestä sopivilta valokuvaa varten juttuun, jossa puhutaan saattohoidosta. Sehän onkin melkein kuin enkelten työtä.

Entäs takki? Musta varmaan, mutta kaulaan kaveriksi punainen kaulahuivi, niin tulee vähän väriä. Fäbodan merihorisontti ja karut kalliot syysmaisemassa kuulostavat nekin kuvauspaikkana symbolisilta ja riittävän eleettömiltä.

Majesteetti kuolema tekee sitä lähestyvän ihmeen nöyräksi, riisuu pois kaiken turhan. Pitää melkein kuiskatakin, asettaa sanansa jotenkin kunnioittavammin.

""Surullista on, jos päiviensä ja hetkiensä arvon huomaa vasta kun katsoo kuolemaa silmiin".

Kuoleman visiitteihin pian seitsemänkymppisiään juhliva Virpi Ylitörmänen joutui totuttelemaan jo työvuosinaan. Hän on tehnyt pitkän uran hoitoalalla usealla eri paikkakunnalla, lähinnä keskisessä Suomessa. Taustalta löytyy niin sisätautien ja geriatrian erikoissairaanhoitajan ja vanhainkodin johtajan kuin mm. tehostetun hoidon palvelutalon johtajan ja vanhustenkotiyhdistyksen toiminnanjohtajan tehtäviä.

Saattohoidon kehittäminen oli työelämässäkin yksi Ylitörmäsen sydämenasioista; jokainen ansaitsee arvokkaan lähdön. Siksikin hän ilmoittautui saattohoidon tukihenkilöksi heti kun Pohjanmaan syöpäyhdistys vuosi sitten syksyllä etsi uusia vapaaehtoisia kulkemaan saattohoitopotilaan ja hänen läheistensä vierellä.

Kuolemansairaan lisäksi usein myös hänen läheisensä tarvitsevat paljon tukea, vielä hautajaisten jälkeenkin arkeen palailtaessa.

Tukihenkilö ei korvaa ammattilaisten työtä eikä läheisten tukea, vaan täydentää niitä niin koti- kuin sairaalaympäristössä. Jotkut puhuvat saattohoidossa olevasta potilaasta asiakkaana, Virpi Ylitörmänen ystävänä.

Tukihenkilöön saa yhteyden Pietarsaaren sairaalan syöpähoitajan tai palliatiivisen osaston kautta. Aloitteen voi tehdä omainen, hoitaja tai itse potilas. Tukihenkilö tarjoaa ylimääräisen olkapään ja keskustelukumppanin, jonka kanssa voi käsitellä ja työstää - usein tummia - tunteitaan.

Ylitörmänen kuvaa kuinka kuolemansairasta ihmistä lähestytään herkästi, hiljaa ja hillitysti. Esittäydytään ja kerrotaan miksi on tullut. Mieluisat keskustelunaiheet, musiikkimaut ja mielilukemiset on etukäteen varmistettu omaisilta. Toimitaan lähtevän ehdoilla.

– Olen läsnä, istun hiljaa vierellä, pidän kädestä, silitän otsaa, luen kirjaa tai lehteä, laitan musiikkia soimaan, autan käytännön toimissa. Käytännössä mitä ystävä toivoo, Virpi Ylitörmänen kuvailee.

Viimeisellä portilla verukkeet, toiveet ja tarpeet ovat tosin käyneet kovin vähiin, myrskyt tyyntyneet. Vaikka tuntematon pelottaa on parantumattomasti sairaan toiveena, että saisi lähteä rauhassa, päästä jo pois, on Ylitörmäsen kokemus pitkän työuran ajoilta. Siinä vaiheessa kun on kuoleman kanssa kahdestaan, on tehnyt sovinnon ja rauhan eletyn elämän kanssa, ei enää jaksa puhua, katsoa, kuunnella eikä katua mitään, harva kapinoi tai syyttää Luojaansakaan - kun kerran mentävä on.

Elämästään rauhallisen vanhuuden jälkeen kylliksi saaneen ikäihmisen kuolema onkin Virpi Ylitörmänen mielestä kaunista.

– Vielä kun voimia riittää puhumiseen halutaan kertoa puolisosta ja koko perheestä. Dementoitunut ihminen muistaa usein vain omat vanhempansa. Tekee lähtöä lapsuudenkotiinsa isän ja äidin luo. Kukaan ei kyllä ole muistellut työpaikkaa - tai ollut kiitollinen siitä kuinka paljon töitä onkaan elämän aikana tullut tehtyä, Ylitörmänen naurahtaa.

Oli miten oli, turhalla hössötyksellä ja tavarataivaalla ei ole minkäänlaista merkitystä elämänpiirin muutoinkin supistuessa. Lähdön hetkellä tärkeintä näyttää olevan se, että rakasti.

Työvuosiin mahtui toki paljon toisenlaisiakin kohtaamisia.

– Siinä voi vain sanoa, ettemme tiedä päiviemme määrää. Toivoa ei saa ihmiseltä viedä.

Jos Virpi Ylitörmänen saisi päättää, hän sijoittaisi saattohoidossa olevan hyvään palvelutaloon, yhden hengen huoneeseen, ympäröisi omilla tavaroilla, onnellisilla valokuvilla ja puhuttelevilla tauluilla. Ripustaisi ikkunoihin verhot, sijaisi sänkyyn omat vuodevaatteet, pukisi päälle omat vaatteet, kampaisi hiukset.

Kaunis, rauhallinen ympäristö lievittää kuoleman lähestymisen synnyttämää henkistä kipua. Ja toivottavasti kenenkään ei tarvitse kuolla yksin, hän ajattelee. Samassa hengessä Virpi Ylitörmänen on laatinut omankin hoitotestamenttinsa.

– Itse haluan lähteä tyylillä; toivon, että sairastamisaikanakin hiukseni kammataan ja huuleni punataan joka päivä - ja kynnet pitää olla nätisti lakattuina. Viimeisen matkani voin tehdä vaikkapa Remu Aaltosen tai Juha Tapion musiikin soidessa. Myös muutaman lempivirren siinä voisi myös laittaa pyörimään, esimerkiksi "Enkeli taivaan".

Aina yhtä kauniina Ylitörmänen sanoo pitävänsä tapaa, jossa ikkuna avataan, että henki pääsee lähtemään.

– Minua vanhemmat hoitajat tapasivat sanoa, että sielu käy myös vielä hyvästelemässä läheiset.

Auttajan omana voimavarana ovat elämänkumppani, perhe, luonto, lukeminen, Souvareiden Lapin laulut - ja suomalainen musiikki ylipäätään.

– Tykkään taiteesta, mutta en maalaa. Tykkään kuunnella musiikkia, mutta en laula enkä soita.

– Tunnen syvää kiitollisuutta elämää kohtaa. On ilo saada herätä uuteen päivään. Jokainen päivähän on oikeasti lahja.

Virpi Ylitörmäsen mielestä onkin surullista, jos päiviensä ja hetkiensä arvon huomaa vasta kun katsoo kuolemaa silmiin.

Lenkittäjänä ja elämän ilona häärii jaloissa pusuttelua rakastava ja kaiken saatavilla olevan huomion haluava villakoira Arttu, 4 v.

– Ystävän kohtaamisen jälkeen rauhoitun kotona.

Siinä keinutuolissa istuen, Arttua rapsuttaen tuntuu turvalliselta käydä tilanne läpi mielessä. Päröttää omia tuntoja, etsiä suurempaa ymmärrystä . Ei siitäkään aina kuivin silmin selviä.