Mielipiteet

Birgitta Strandberg-Rasmuksen kolumni: Elämäni kaalikääryleet

Kertakaikkiaan taivaallisia! Oli lounasaika ja iso nälkä, olin ”lounastauko”- sivulta lukenut että tänään on käsintehtyjä kaalikääryleitä kotimaisella ja jopa pohjanmaalaisella lihalla täytettyjä sellaisia menussa. Jo sisään astuessani tunsin kotoisan kunnon ruuan tuoksun. Tästä tuoksusta voi olla monta mieltä, muta kun tietää mistä se johtuu, se on ihan fine.

Kaikeksi onneksi pyöreään pöytääni istuutui minulle täysin ventovieras ihminen jolla oli sama tunnelataus kaalikääryleisiin kuin itselläni. Siinä istuttiin, jopa silmiä ummistaen ja ääneen voihkien: mmm..täydellistä, ah mikä kastike ja mistä näin hyviä perunoitakin on löydetty, kiinteitä ja keltaisia.. Ooh, kaalien sisällä oli reilusti jauhelihaa, ei vain jälkiä sellaisesta, kuten teollisesti valmistetuissa usein on. Lähetin kokille terveisiä että jos tämä tästä vielä hitusenkaan paranisi, pyörtyisin! Kiiteltiin siinä yhdessä tästä päivän jaetusta huippuhetkestä, onni on hyvä ruoka jaettuna onnena samalla aaltopituudella olevan toisen ihmisen kanssa.

Ja sitten mietin, mikä meitä oikein vaivaa kun meidän aina pitäisi olla niin äänettömiä? Äänet vahvistavat kokemuksia. Kun ollaan vihaisia, pitää olla hillitysti vihainen, sanoittaa asian kauniisti ja pukea tunne oikeisiin termeihin. Kun itketään, pitää itkeä hillitysti sisäänpäin ja peittää kasvot jotta kukaan ei näe miten rumalta näytämme. Kun ollaan iloisia, pitää nauraa sopivan kovalla äänellä, muuten joku mulkaisee ja katseesta voi lukea ”ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa..”.

Kotona yksin ollessa joskus oikein maiskuttelen kun syön jotain niin hyvää että tekee mieli maiskuttaa, ja se yksinkertaisesti vain maistuu vielä paremmalta. Hajuaisti ja hapettuminen ehkä sponsoroivat elämystä, joku tietää varmaan enemmän näistä yhtälöistä. Jos käväistään makuukammarin puolella, niin sielläkin pitää muistaa olla hiljaa. Lapset voi kuulla tai naapurit. Ja eiväthän nuoret ja naapurit usko meidän mitään sellaisia tekevän. Ainakaan siitä ei saa oman miehen kanssa nauttia. Vai? Ja sitten se mikä voi seurata kaalinsyömistä – on juostava nurkan taakse tai pinnisteltävä kunnes istuu omassa autossa. Kukaan muu kun ei koskaan. Hyviä tapoja on opittu.

Rajansa kaikella, mutta vähän enemmän rajanylityksiä tekee mieli harrastaa. Kun oma rajanvartija huutaa sisällä, on ainakin oikeus saada sen ääni kuuluville, ei sitä toista lyömällä vaan oman itsen puolustajana ja omien tunteiden asianajajana. Äänekäs itkeminen helpottaa ihan toisella tavalla kuin se hallittu, anteeksi että itken, versio. Nauramista meidän olisi myös hyvä harrastaa paljon enemmän. Ja sitten voisi vähän säikytellä vastaantulijoita hymyilemällä heille, tai sanomalla jotain ääneen jollekin hesabussissa. Sillä riskillä että ajattelevat, että mikähän hullu tuokin on?

Olemme kuin vaeltavia kaalikääryleitä, kaalit tiukasti ympärillä. Mutta hajusta huolimatta sieltä kaalien sisältä useimmiten löytyy hyvää materiaalia – ei muuta kuin tuulettamaan!