Paikallisuutiset
Kristian Sundqvistin kolumni: Pari oudon ajankohtaista muistoa Euroopasta
Sain seitsemäntoistavuotiaana pietarsaarelaispoikana mahdollisuuden, josta oli kiittäminen sekä lukion englanninopettajaani Hely Haavistoa että tuolloista maailmantilannetta. Elettiin vuotta 1991 ja kommunismista vapautunut itäinen Keski-Eurooppa janosi nuorisolleen oppia esimerkiksi juuri englannin kielessä.
Apuopettajaksi kesäiseen sisäoppilaitoskurssitukseen kelpasi lukiolainenkin, joten suvivirren Suomessa kajahdettua läksimme Unescon projektiin Puolaan sikäläistä lukionuorisoa sivistämään.
Intensiivisen opetustyön – oppitunnit olivat 90 minuutin mittaisia ja oppilaat todellakin innokkaita oppimaan – ohessa tuli koettua sydänkesän huumaa ja romantiikkaa siihen malliin, että kyyneltä pukkasi, kun piti palata Suomeen. Eikä siinä kaikki, sain nimittäin tuolla reissulla ensimmäistä kertaa aistia Euroopan ja sen muutokset.
Lonttoposkiset neuvostosotilaat kaupittelivat varusteitaan toreilla; sen armeijan miehittäjäajat Euroopassa olivat ohi. Scorpionsin Wind of Change saattaa olla korni biisi, mutta se levytettiin tuona vuonna ja tuolle Euroopalle ja soi kaikkialla.
Suurimpana ja itseni kannalta noloimpana yllätyksenä oli itse Puola. Krakovan elegantit jazz-klubit, kirkkojen täpötäydet sunnuntaijumalanpalvelukset ja sikäläisen nuorison populaarikulttuurin tuntemus ja pukeutuminen saivat oloni tuntumaan erittäin peräkyläläiseltä.
Olihan meillä puolilänsimaalaisilla suomalaisilla sentään jotain mitä puolalaisilla keskimäärin ei eli rahaa. Litra mansikoita ja pullo kuohuviiniä maksoivat yhteensä ainakin 10 000 zlotya eli yhden Yhdysvaltain dollarin verran, se oli paikallisittain kallista.
Hypätään nykypäivään ja muistelujen motiiviin. Viime aikoina on maassamme käyty keskustelua ulkomaalaisen työvoiman saatavuusharkinnasta sekä toisaalta siitä, miksi osaajia ei maahamme juuri tule Euroopasta. Puolen miljardin asukkaan yhteismarkkina-alueeltahan (ETA) saisi kuka tahansa vapaasti muuttaa Suomeen töihin ja asumaan.
Eräs tuttavani intoutui omaa alaansa koskien virkkomaan, että onhan se jo kumma, kun ”johonkin Varsovaankin” hakeudutaan ulkomailta nykyään mieluummin töihin kuin Suomeen.
Niin, krhm, tuota. Varsova on suuren keskieurooppalaisen maan sykkivä ja alati kehittyvä pääkaupunki, jossa on 1,7 miljoonaa asukasta. Varsovasta puhutaan jo kulttuurin uutena Berliininä eli rosoisen ja nuorekkaan luovuuden eurooppalaisena pääkaupunkina.
Puolan kansantalouden mittarit ovat kiivaassa nousussa, bruttokansantuote kapuaa 4–5 prosentin vuosivauhtia eikä työttömyyttä käytännössä ole. Puolalaisen pikkukaupungin keskusta näyttää keskimäärin ihan yhtä hyvinvoivalta kuin vaikkapa Pietarsaaren.
Onko tämä enää kolumni vai Puola-mainos? Voin vakuuttaa, etten ole saanut kestitystä Puolan valtiolta sen jälkeen, kun mainittuna vuonna 1991 olimme Varsovan kulttuuripalatsissa sikäläisen opetusministeriön vieraina.
Viestini ytimessä ei edes ole yksittäinen maa vaan se, että meidän suomalaisten olisi aika karistaa viimeisetkin ennakkoluulomme sitä kylmän sodan aikaista itäblokkia kohtaan. Osa niistä oli alunperinkin vääriä. Kulttuuri ei esimerkiksi Puolassa tietenkään kukoistanut kommunistivallan vuoksi vaan siitä huolimatta, mutta kukoistipa kuitenkin.
Alistavat puoluediktatuurit tahtomattaan kannustivat nuorisoa taiteiden ja kapinallisen musiikin pariin. Esimerkiksi The Doors ja nuorena kuollut johtotähtensä Jim Morrison olivat 1980-luvulla teini-ikään tulleiden puolalaisten piirissä todella suuria juttuja, mutta minä kuulin heidän musiikkiaan vasta Puolassa. Siihen loppui meikäläisen Eppu Normaali -kausi ja aloin myös aktiivisemmin miettiä, mitä kulloinkin laitan päälleni.
Olin viettänyt kesää Euroopassa.
