Paikallisuutiset

Lompakolla äänestäminen päättyi 100 vuotta sitten: tammikuussa 1919 Pietarsaarikin valitsi päättäjänsä ensi kertaa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden turvin

Nykymuotoinen kunnallinen demokratia on – pääpiirteissään – saavuttanut 100 vuoden rajapyykin.

Tuntemaamme yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta käytettiin lähes nykymaailman tyyliin ensimmäistä kertaa myös Pietarsaaressa. Päivämäärä oli 15. tammikuuta 1919.

Tuolloin kaupunginvaltuustoon valittiin 30 valtuutettua neljältä listalta.

Tapaus koettiin tärkeäksi sisällissodasta toipuvassa pikkukaupungissa. Äänestysprosentti nousi 66,9:ään, mikä oli koko Suomen korkein lukema näissä vaaleissa.

Raatihuoneelle valittiin 18 ruotsalaisen kansanpuolueen, 11 sosiaalidemokraattien ja yksi suomenkielisen porvariston edustaja.

Pietarsaaressa yleisen äänioikeuden saaneet naiset myös käyttivät mahdollisuutta hyväksi.

Peräti 70,1 prosenttia äänioikeutetuista naisista kävi uurnilla. Naisehdokkaita oli neljä kaikkiaan 69:stä. Kolme heistä valittiin:sosiaalidemokraateista Anna Matalamäki ja Eriika Lind, ja rkp:stä Ella Labbart.

Vuosisadan takainen uudistus kuntapäättäjien valinnassa oli mullistavaa laatua. Ikiaikainen joko säätyyn, varallisuuteen tai molempiin perustunut harvainvalta kaatui rymisten.

Kivutta siihen ei päästy.

Vuoden 1873 keisarillisen asetuksen mukaan vaaleilla valittavat valtuustot tulivat pakollisiksi kaikissa 2 000 asukkaan rajan ylittävissä kaupungeissa. Asetus otettiin käyttöön vuonna 1875.

Pietarsaaressa valtuustoa ei olisi tuolloin tarvinnut vielä valita, sillä asukasluku oli alle kahden tuhannen. Lukeman katsottiin kuitenkin toteutuvan lähitulevaisuudessa, joten vaalit todettiin tarkoituksenmukaisiksi.

Toiset äänestäjät olivat kuitenkin tasa-arvoisempia kuin toiset. Äänioikeuden vaikuttavuus oli sidottu veronmaksukykyyn – ne, jotka rahoittivat kaupungin toimintaa eniten, äänestivät varallisuutensa suhteessa. Korkein yksittäisen ihmisen äänimäärä oli rajattu kuitenkin 25:een.

Äänioikeutta rajoitettiin monilla perusteilla. Kaikki eivät suinkaan maksaneet veroja kaupungille, joten heidän ei äänestämänkään pitänyt.

Verovelkaa ei saanut olla, kansalaisluottamusta piti nauttia – eli ei saanut olla rikostuomioita alla – eikä asianomainen saanut olla toisen isäntävallan alainen.

Viimemainittu saattoi tarkoittaa muun muassa sitä, että teollisuustyöntekijöillä ja palvelusväellä ei ollut äänioikeutta.

Tämä tiesi sitä, että Pietarsaaressa kunnallisvaaleissa sai esimerkiksi vuonna 1884 äänestää vain 19,3 % väestöstä. Lukema oli tosin reippaasti yli keskiarvon, mikä kielii etenkin paikkakuntalaisten yrittäjyydestä ja veronmaksukyvyistä.

Työväestön oikeus äänestää oli koko ajan tulkinnanvarainen ja vaihteli paikkakunnittainkin. Pietarsaaressa päästiin vuoteen 1900 mennessä tilanteeseen, jossa jo 43,8 % aikuisväestöstä saattoi äänestää kunnallisvaaleissa.

Sinänsä Pietarsaaressa oltiin aikaansa edellä tässä suhteessa. Monissa suuremmissa kaupungeissa, esimerkiksi Kokkolassa, ei päästy lähellekään näitä lukuja.

Silti vuodesta 1875 vuoteen 1919 ulottuvalla ajanjaksolla Pietarsaaren valtuustoon valittiin vain kaksi työväenluokkaan kuuluvaa ehdokasta eli Viktor Holm (1900–1904) ja J. Hentunen (1907–1909).

Suomessa puoluekenttä alkoi hahmottua 1800-luvun lopussa. Puolueiden omien kunnallispoliittisten ohjelmien toteuttamiselle alkoi ilmetä edellytyksiä vuoden 1906 valtiopäiväuudistuksen ja yleisen ja yhtäläisen valtakunnallisen äänioikeuden tulon myötä.

Uusi kunnallislaki hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1908, mutta senaatti ei suostunut esittelemään sitä muutenkin vastahakoiselle keisarille vuosiin. Vasta Venäjän vallankumous vuonna 1917 toi mahdollisuuden, ja enemmistönä eduskunnassa olleiden sosiaalidemokraattien turvin laki astui voimaan.

Levottomina aikoina ja sisällissodan sytyttyä kunnallisvaaleja ei ollut mahdollista järjestää ennen loppuvuotta 1918.

Eri paikkakunnilla vaalit toteutettiin eri aikoihin. Pietarsaaressa toimitus pidettiin tammikuussa 1919.

Tuossa kokoonpanossaan valtuusto ei säilynyt kovin pitkään. Sen ajan lain ja tavan mukaan kolmasosa valtuutetuista piti vaihtaa vuosittain, joten vaaleja riitti.

Vaalilait myös elivät jatkuvasti maailmansotien välisen ajan yhteiskunnan turbulenssien mukaan. Pysyvämmät järjestelyt vakiintuivat vasta 1940-luvun lopulla.

Lähteet: Pedersöre-lehden arkisto, Pietarsaaren historia osa V, Risto Koskinen: Kukkaroherrojen pelot, Pietarsaaren kaupunginmuseo