Viihde

Ei kuoleman sanansaattaja, vaan rinnalla kulkija

Vaikka sairaalapappi astuu huoneeseen, ei se tarkoita, että kuolema on lähellä. Catharina Englund kiertelee osastoilla myös kyselemässä kuulumisia ja esittäytymässä.

Pietarsaari

Kynttilää olisiCatharina Englundista hienoa voida polttaa tapaamisten aikana työhuoneessa. Kauniisti sen liekki siinä muistuttaisi korkeimman läsnäolosta kuoleman, surun, milloin minkäkin luopumisen ja kriisin hetkellä. Seinässä olevan happikaasuventtiilin vuoksi tulen käsittely on kuitenkin kielletty; sairaalapapin työhuone on näet entisessä potilashuoneessa kolmannessa kerroksessa käytävän perällä.

Antoisa on Catharina Englundista syvä, hiljainen hetki, jolloin ollaan vaan ihmisiä. Kun kaikki muu on riisuttu ja jäljellä on vain ihminen. Tuo paljas, ihon alle menevä, kaikesta muusta puhtaaksipesty silmänräpäys antaa työlle merkitystä.

Hän pohtii, että työ ja rooli tuovat oikeuden käydä potilaiden luona, mutta osittain ne myös suojaavat omaa sisintä loppuun palamiselta. Vaikka vaikeaahan tunteitaan on padotakaan elämän esittäessä suuria kysymyksiä vieressä.

"Olen sekä sisällä työyhteisössä että sen ulkopuolella".

Haastattelua edeltävänä päivänä Englund kävi kolmella kuolinvuoteella. Kuolinhetkeä hän kuvaa koskettavaksi ja pyhäksi. Sen vaikutus tuntuu mielessä ja fyysisesti kropassa pitkään. Mikään kuoleman sanansaattaja ei sairaalapappi silti ole. Vaikka Englund astuu huoneeseen, ei se tarkoita, että kuolema on lähellä.

– Liikun aika paljon osastoilla kyselemässä kuulumisia entuudestaan tutuilta potilailta ja ohimennen esittäytymässä uusille, että olen käytettävissä, mikäli kaivataan juttuseuraa.

– Monesti potilas itse pyytääkin pappia paikalle puhumaan. Ja henkilökunta osaa lukea tilanteita hyvin.

Ennen viimeistä porttia saatetaan katua sitä, että on uhrannut elämänsä toisten odotuksille ja näkemyksille eikä ollut uskaltanut elää niin kuin olisi itse halunnut. Sairaalassa on aikaa miettiä. Elämän illassa, noina yksinäisinä hetkinä, myös lapsuuden ja menneisyyden haavat tavoittavat ja työstämättä jääneet asiat ja traumat nousevat yllättäen mieleen. Catharina Englund kuvaa kuinka ne ovat onnistuneet olemaan kätkettyinä ja salassa siihen asti. Sielläpä piilossa ovat ja mitäs niistä enää jauhaa, on arjen pyörityksessä totuttu ajattelemaan.

Kuolemaa Englund ajattelee prosessina, jonka aikana ihminen vähitellen tajuaa kuolevaisuutensa. Usein käännytään ensin katsomaan taaksepäin ja tehdään tiliä eletystä elämästä. Entä, mikä odottaa edessä. Kysymykset ovat vuorenkorkuisia. Miten tehdä rauha eletyn elämän kanssa? Onko taivasta ja pääsenkö sinne? Näenköhän kaikki rakkaat? Onko helvettiä ja kuka sinne joutuu - joudunko minä? Onko myöhäistä sovittaa tekoja kun oma jalkakaan ei enää nouse.

– Oikeastihan kukaan ei ole palannut näistä asioista kertomaan.

Voi vain uskoa ja luottaa maailmaa parempaan paikkaan, että täältä nostetaan kotiin tai ettei ohikaan voi tipahtaa.

Anteeksiannon merkitystä Englund painottaa jo elämän aikana. On tärkeää olla tuomitsematta, antaa anteeksi toisille ja itselle, vapautua ja päästää vapaaksi - uskoo sitten sielun olemassaoloon tai ei.

– Ei minulla ole valmiita vastauksia. Elämähän on monimutkaista, suuri arvoitus.

Sielunhoitajana Catharina Englund kuvaa kiinnittävänsä huomiota ihmiseen kokonaisuutena; sieluun, henkeen ja ruumiiseen.

– Kiinnostavin kysymys voi kuulua, mitä särkymisen, sairauden tai sen murtuneen lonkan taustalla on.

Ja käsi sydämelle: näkymätön sielu näkyvässä ruumiissa - ei ihme, ettei aina oikein toimi.

Entäs elämän tarkoitus, sekin vaivaa vaeltavaa mieltä.

– Monille on helppo löytää elämän tarkoitus arjen pyöriessä omalla painollaan. Kun voimat uupuvat eikä enää jaksa eikä oikeastaan huvitakaan, on se huomattavasti vaikeampaa. Sairasvuoteella nousee monia kysymyksiä voimien ja elämänilon hiipuessa; miten tässä käy, miten pärjään, onko millään enää mitään väliä?

Laitoshoitoon jääminen voi olla Catharina Englundista yksi ikäihmistä suuresti stressaavista tilanteista.

– Jo pelkkä vanhana oleminen koetaan sairastuessa yleensä hyvin raskaaksi. Eikä ole mitenkään helppoa olla hoidettavana avun tarpeessa, saatikka ottaa apua vastaan - ja olla toisten armoilla.

Työviikkoon sisältyy myös useampi hartaushetki ja säännölliset käynnit psykiatrisella päiväosastolla, kerran kuukaudessa on visiitti Koivurinteelle ja Östanlidiin. Sairaalapappi tarjoaa kuulevaa korvaa ja olkapäätä myös henkilökunnalle. Sille onkin viimevuosina ollut tarvetta henkilöstön käydessä läpi suuria muutoksia osastojen lakkauttamisien myötä.

– Usein on terveellistä purkaa tunteita ja ajatuksia ulkopuolisen kanssa. Juuri tähän liittyykin yksi työni erikoisuus: olen sekä sisällä työyhteisössä että sen ulkopuolella, Englund naurahtaa.

Omaa jaksamistaan sairaalapappi hoitaa työnohjauksessa, harrastamalla omaa elämää, hoivaamalla hengellisyyttään luonnossa ja muissa hiljaisuuden retriiteissä. Yksin metsässä on hyvä käydä huilaamassa hetki kaikesta, siellähän se kirkon katto tunnetusti vasta korkealla on.

Iloa työyhteisössä repäistään paikoista, missä sitä vain on saatavilla.

– Välillä nauretaan kahvipöydässä makoisasti arjen sattumuksille, joita sentään riittää jokaisella.

Pirkko Högkulla

ps@pietarsaarensanomat.fi