Paikallisuutiset

Viime vuosisadan Pietarsaari romaanin lehdille: lapsuusmuistoja suojeluskuntatalolta ja Skatasta

Hämeenlinnaan muuttanut Seija Mäki-Kuutti löysi eläkepäivillään kirjoittamisen ilon.

Kukapa muistaa Karjavalkamankadulla sijainneen Suojeluskuntatalon, joka purettiin vuonna 1997? Epäilemättä moni.

Hämeenlinnassa asuva Seija Mäki-Kuutti on varmuudella yksi heistä.

– Kun synnyin vuonna 1952, vanhempani asuivat jo silloin Suojeluskuntatalolla. Vietin siellä elämäni ensimmäiset 10 vuotta, hän kertoo.

Haastattelu tehdään Hämeenlinnan uusitussa kirjastossa, joka on hänelle hyvin tärkeä paikka. Aiheena on Seijan tämänhetkinen kirjoitusprojekti.

Valmistumassa on romaanikäsikirjoitus – työnimeltään Karjavalkamankatu – jonka tapahtumat sijoittuvat Pietarsaareen, viime vuosisadan puolelle. Suojeluskuntatalo asukkaineen näyttelee kirjassa merkittävää roolia, samoin kirjan päähenkilöiden asuinpaikka Skata.

Kirjoittajan jo edesmenneet vanhemmat Väinö ja Iida Rauma muuttivat sotien jälkeen Pietarsaareen työn perässä. Väinö oli kotoisin Haapavedeltä ja Iida Nivalasta.

Äidin nimi kalskahtaa tutulta. Aivan oikein, täyskaima Iida Rauma sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon viime syksynä teoksellaan Hävitys.

– Hän on veljeni tytär, Seija vahvistaa.

Sukuun kuuluu muitakin kirjallisesti lahjakkaita. Matts Leander Rauma (1869–1969) oli tunnettu kansanrunoilija ja Rauman suvun legenda, joka muutti pariin otteeseen Amerikkaan. mutta palasi viettämään vanhuuden päiviään Suomeen.

– ”Leko” tunnettiin suvussamme tarinan iskijänä ja hänestä riittää monia juttuja – toiset tosia, toiset legendoja.

Seija Mäki-Kuutti havahtui kirjallisiin intohimoihinsa jäätyään eläkkeelle. Jo sitä ennen hän oli osallistunut erilaisille kirjoituskursseille.

Ensimmäinen teos, oman äidin vaiheista kertova omakustanne, ilmestyi muutama vuosi sitten. Kirjoittamisen jano vain kasvoi.

– Luin täällä [Hämeenlinnassa] ylioppilaaksi ja sain äidinkielestä laudaturin ja opettajalta kannustuksen kirjoittamiseen. Tiesin, että jotain osaisin.

Seija kulki viimeiset 15 vuotta junalla Helsingissä töissä ja luki mennen tullen. Ajatus omasta tuotannosta alkoi kehittyä.

– Kirjastolla on ollut tässä suuri merkitys. Täällä järjestettiin Naisen ääni -kurssi, jolta hakeuduin sitten muille kirjoittamisen kursseille. Olen aina pitänyt historiasta. Ajattelin, miten mielenkiintoista kirjoittajana ja lukijanakin voisi olla yhdistää makro- ja mikrotason historiaa. Mitä maailmalla tapahtuu, ei voi olla vaikuttamatta paikallistason eikä yksilön elämään.

Syntyvässä kirjassa Pietarsaaren historialliset tapahtumat ja paikat ovat faktaa, henkilöt mielikuvituksen tuotetta. Tekstissä sivutaan vuoden 1918 traagisia tapahtumia, kun joukko pietarsaarelaisia työväen miehiä teloitettiin tekaistujen tuomioiden jälkeen tupakkatehtaan seinää vasten.

– Nämä ammutut miehet ansaitsevat tulla mainituiksi omilla nimillään, Seija kertoo.

Itse tarina on kertomus kahden naisen, Ruutin ja Helmin ystävyydestä ja sen murtumakohdista – siitä mitä heille tapahtuu, kun maailma ja elämä rytisevät. Enimmäkseen siinä liikutaan 1930–40-luvuilta aina tähän päivään saakka.

Alla pari lainausta kirjasta.

Helmi muistelee: ”Otto oli sen sortin hunsvotti, että perhe-elämä jäi viinan ja vieraiden naisten jalkojen väliin. Ei siitä aviomieheksi ollut, perheenisäksi vielä vähemmän. Eron jälkeen se palasi kotiseudulleen, sinne, jonka nimeä en edes ilkeä sanoa.”

Ote Ruutin päiväkirjasta: ”Sunnuntai 3. joulukuuta 1939. Ryssä on hyökännyt Suomeen! Skatan kortteleissa kiertää iltaisin ja öisin valvojia, jotka vahtii, että koko maata koskeva pimennys ei falskaa. Pihassakin on pilkkopimeää ja eilen illalla kun mä menin ulkohuussiin, siellä pimeässä istui joku. Olin jo kääntymässä ovelta takaisin, kun Salosen Alina kuiskasi, että hän se on, tule pois vaan. Siinä me pissattiin vierekkäin ja pelättiin yhdessä.”

– Sieltä nousevat teemat kuten ystävyys, rakkaus ja ihmisyys. Myös hulluus, kuolema ja häpeä.

Seija sanoo kokevansa suurta iloa kirjoittamisesta ja sen tuomasta vapaudesta. Iloa tuottaa tarinan joutuisa eteneneminen ja joskus yksikin kaunis lause on onni.

– Valinnat eivät ole aina helppoja ja siksi kirjan loppukin on vielä ratkaisematta.

Seijan äiti lähti nivalalaisesta salotorpasta Pietarsaareen piikomaan 14-vuotiaana. Elettiin 1930-lukua. Hänen ensimmäinen pestinsä lapsenpiikana oli Skatan niin sanotussa leskien korttelissa, jota Kaarlo Haapanen kuvasi 1980-luvulla romaanisarjassaan.

Iida kierteli myöhemmin töissä ympäri Suomea. Tavattuaan miehensä Väinön pariskunta päätti muuttaa Pietarsaareen, joka oli jo Iidalle tuttu paikka ennestään - ja hänen siskonsakin asui jo Amerikankadulla.

– Asunnoista oli silloin huutava pula, mutta töitä oli. Isä sai töitä sahalta ja äiti jäi kotiin, kun meitä siskoksia syntyi vuoden välein.

Kun Suojeluskuntatalolle haettiin sivutoimista talonmiestä, Väinö sai paikan ja perhe samalla sieltä asunnon.

Talo rakennettiin vuonna 1926 nimensä mukaiseen käyttötarkoitukseen. Sodan aikana siellä majoittuivat myös saksalaiset sotilaat.

Rauhan tultua suojeluskunnat lakkautettiin, ja talo muutettiin asunnoiksi.

– Siellä asui silloin muistaakseni 11 perhettä, joissa oli ehkä parikymmentä lasta yhteensä. Sehän oli lapsille aivan ihanteellinen kasvupaikka. Kavereita oli aivan hirveästi, Seija muistelee.

Valtaosa asukkaista oli suomenkielisiä, joskin laajalla pihamaalla temmelsi myös ruotsinkielisiä lapsia. Seija Mäki-Kuutin mukaan kielimuurista ei ollut tietoakaan.

– Eivät lapset sellaisia ajatelleet, ei se mitenkään lasten leikkejä estänyt. Ruotsinkieliset kai puhuivat paremmin suomea kuin muualta muuttaneet ruotsia.

Kirja on Seijan mukaan valmis, kun hän kokee sen riittävän hyväksi, tai kun teksti ei enää loputtomalla hinkkaamisella parane. Hän hakee romaanilleen myös sparraajaa eli pallottelukumppania, joka auttaa viimeistelemään yksityiskohtia.

Teokselle tullaan hakemaan myös kustantajaa.

– Kirjoittaminen on minulle itsessään arvokasta ja merkityksellistä ja oman sukuhistorian, paikallishistorian ja maailmanhistorian työstämistä. Vaikka kirjoitan tavoitteellisesti, minulla ei ole deadlinea, julkaisupainetta eikä muitakaan nuorten kirjailijoiden haasteita.

Hän esittää lopuksi Pietarsaaren Sanomien kautta toiveen:

– Jos on vielä niitä, jotka tietävät ja muistavat asioita esimerkiksi tupakkatehtaalta ja Pietarsaaren historiasta muuten, niin yhteystietoni saa lehden toimituksesta.

Loppuun vielä pieni näyte käsikirjoituksesta. Tilanteessa todistetaan Suojeluskuntatalon purkua vuonna 1997:

”Ensimmäisen iskun jälkeen harmaa pölypilvi kohoaa kohti taivasta ja leijailee hitaasti kuuraiseen maahan. Lokakuisen aamupäivän kirpeyteen sekoittuu vanhojen hirsien laho haju. Kaivinkoneen kauhan vihlova kirskunta ja rikkoutuvien ikkunoiden helinä kertovat, että eräs ajanjakso on päättymässä.

Varisparvi on parkkeerannut varaston räystäälle ihmettelemään pihamaan suurta ihmisjoukkoa ja pöyhkeilevää pitkäkaulaista kaivuria.”