Mielipiteet

Tony Syrjäsen kolumni: Popovista suoratoistoon

Hieman on virrannut ohjelmalähetysten joessa sisältöä sen jälkeen, kun Aleksandr Popov teki ensimmäisiä radioteknisiä kokeiluja Suursaaren ja Kuutsalon välillä vuonna 1900. Lopulta tekniikka oli saavuttanut sen tason, että Yleisradion ensimmäinen lähetys matkasi eetterissä vuonna 1926.

Omat varhaiset kokemuspohjani erilaisten ohjelmalähetysten maailmassa alkoivat tietenkin 80-luvulta. En muista radiomaailmassa olleen lapselle mitään erityisen kiinnostavaa suunnilleen koko vuosikymmenellä, joten mielenkiinto keskittyi televisioon. Ja vaikka Rentun ruusu julkaistiin vasta 1988, se soi mielestäni joka toisena biisinä kaikilla radiokanavilla koko 80-luvun.

Alkuun tv-kanavia oli vain kaksi, ja niitäkin katseltiin mustavalkoisesta vastaanottimesta. Siis lähetysten lisäksi myös itse tv oli mustavalkoinen. Ja miksi ei olisi ollut, olihan koko maailma sitä ennen mustavalkoinen, katso vaikka vanhoja valokuvia.

Ei kuitenkaan onneksi mennyt kauaa, kun Saloran kannettava väri-tv saapui olohuoneemme nurkkaan iltoja sulostuttamaan. Päivällähän ei tietenkään tullut ohjelmaa, koska kuka nyt tv:tä silloin katselisi.

80-luvun puolivälin jälkeen Saloran kahdeksasta kanavapaikasta kolmaskin sai vihdoin tarkoituksen elämälleen. Kolmoskanava aloitti toimintansa laajentamalla tv:n ohjelmatarjontaa huomattavasti viihteellisemmäksi.

Samoihin aikoihin katselin jo kavereilla taivaskanavia ja ihmettelin, miksi niitä ei näkynyt meillä. Oli Sky Channelia, Super Channelia, Eurosporttia ja vaikka mitä. Tärkeintä oli, että niiltä tuli säännöllisesti ja paljon lastenohjelmia.

Isäni oli jo tätä paljon aikaisemmin sanonut, että television kanavasäätöjä ei sitten mennä räpläämään, ne menevät sekaisin ja ne täytyy hakea uudestaan. Koska isän sana oli aina laki ja asetus, jota vastaan ei toimittu, paitsi poikkeustilassa, määräys oli pitänyt kutinsa pitkään. Mutta koska sisäinen löytöretkeilijäni ja lastenohjelmia janoavat aivoni eivät jättäneet rauhaan, oli aika määrätä poikkeustila. Oli aika räplätä tv:n kanavasäätöjä.

Aikani räplättyäni sain ahaa-elämyksen. Kanavapaikkoja pystyi ruuvaamaan kolmelta eri taajuudelta. Siihen asti olin luullut, että jokaisella kanavapaikalla oli oma taajuutensa. Kaikki kanavapaikat olivatkin samanlaisia, mutta niitä pystyi virittämään eri lailla.

Sormenpäissä kihelmöi, kun ruuvailin pientä kanavien etsimiseen tarkoitettua ristipäätä. Näkyisikö muilta taajuuksilta uusia kanavia vai ei. Myös asettamani poikkeustila lisäsi tilanteen kutkuttavuutta.

Aikani ruuvattua toiveisiini vastattiin. Salorasta näkyi kuin näkyikin uusia kanavia. Yksi toisensa jälkeen sain Sky Channelit ja muut uusia elämyksiä tarjoavat kanavat näkyviin. Seikkailuni Fun Factoryn ja muiden lastenohjelmien maailmassa saisivat alkaa. Inspector Gadget, Transformers, G.I. Joe ja monet muut uudet ja mielenkiintoiset lastenohjelmat tekisivät lauantaiaamuista vielä tavallistakin parempia.

Kun isäni tuli kotiin ja näytin innoissani uudet kanavat, hän mietti ääneen, että olikohan talonmies käynyt virittämässä kanavat televisioon nyt kun ne näkyivät näköjään meidänkin taloyhtiössä. Myötäilin sujuvasti johtopäätöstä. Poikkeustila oli siltä päivältä kumottu.

Tänään ei tarvitse paljon ruuvailla tai miettiä taajuuksia, kun digiboxit ja nettipalvelut antavat meille juuri sitä ohjelmaa ja sisältöä, mitä kulloinkin haluamme. Omaksi suosikikseni ovat nousseet Yle Areena ja YouTube – tuo ehtymättömien löytöjen ja aarteiden luvattu maa.

Varsinkin jälkimmäisessä täytyy tietää mitä etsii tai tärvää elämänsä jämävideoiden kaatopaikalla. Ehdoton suosikkigenreni on ns. hyvän mielen videot. Esimerkiksi videot, joissa värisokeat ihmiset yllätetään uuden tekniikan laseilla, joiden avulla he näkevät värit. Sellaisia ensireaktioita ei voi feikata.

Sadassa vuodessa pääsimme vaatimattomista radiolähetyksistä loputtoman ohjelmatarjonnan lähteille. Missähän lie sisältö- ja ohjelmakulttuuri liitää, kun puhkaisemme seuraavan vuosisadan...