Kolumnit

Tony Syrjäsen kolumni: Eurolla viisut ja toisella tuomarit

Kirjoittaja on ihastunut maailmankaikkeuden ihmettelemiseen.

Tony Syrjänen

Pietarsaaren Sanomat

Euroviisut, nuo musiikin ja ilottelun jokavuotiset karkelot, joista ei tunnetta ja tunnelmaa puutu. Karnevaalit alkavat jo viikkoja ennen kisapäivää ennakkoarvioiden ja -fiilistelyiden täyttäessä ilmatilan niin somessa kuin mediassa.

Asiaan myös kuuluu, että kansalaisista kuoriutuu yhdessä yössä alalla pätevöityneitä musiikkikriitikoita. Jokainen osaa kertoa ammattimaista kokemusta vailla ja tietämättömyyden suomalla varmuudella, miksi Suomi menestyy tai ei menesty.

Toista se on meillä muusikoilla, joilla on jotain muutakin kuin pelkkää kutitustuntumaa alasta. Toimin 1990-luvun puolivälissä suositun kokkolalaisen Intrepid -nimisen orkesterin solistina ja ajoittain myös rumpalistina, joten pätevyyttä löytyy. Bändin, jossa lisäkseni operoivat kitaristi Tomi Niemi ja rumpali Tomi Lyly, suurin saavutus oli kellarissa ykkösellä purkkiin saatu funkahtava ilottelu, jonka biisin sanat vedettiin paremman puutteessa kuluvan kouluvuoden englanninkirjasta. Tällä metodilla saimme mankalle melkein kolme biisiä. Nöyrinä kavereina emme vain viitsineet valloittaa maailmaa mestariteoksillamme ja suosiokin jäi kellariin.

Vaikka meillä Suomessa kaikkiin skaboihin lähdetään varmuuden vuoksi jo valmiiksi hävinneinä, Euroviisuissa tämä logiikka ei jostain syystä päde. Oman kylän pelimannia hehkutetaan biisistä ja sen mahdollisuuksista riippumatta. Ei niin keskinkertaista renkutusta, ettei sille löytyisi jonkun logiikan mukaan yleisön suosiota myös maailmalta. Kisoihin lähdetään takki auki ja napit valmiiksi ilmaan heitettynä.

Tämän vuoden festivaalit eivät tehneet poikkeusta totuttuun. Kultaa ja platinaa oli tulossa, joten miksi nöyristellä. Tjäreborgilta nyysityn kuuloisessa kertsissä oli tulta ja tappuraa, dynamiittia ja nitroglyseriiniä. Semifinaaleiden yli kuin sen kuuluisan suon ja kohti seuraavan vuoden kotikisoja.

Vaikka meillä Suomessa kaikkiin skaboihin lähdetään varmuuden vuoksi jo valmiiksi hävinneinä, Euroviisuissa tämä logiikka ei jostain syystä päde.

Toisin kuin usein aikaisemmin, tänä vuonna röyhistelyyn oli jopa oikeita perusteluita. Mikä tavallistakin erikoisempaa, lähdimme valloittamaan Eurooppaa suomenkielisellä rallilla. Sitä reseptiä on kokeiltu jo vuosikymmeniä ja yhtä kauan jouduttu palaamaan kotiin korkeintaan kisojen puoliväliin yltävällä sijoituksella. Häntäpään sijoituksetkin ovat tulleet kovin tutuiksi, kysykää vaikka Riki Sorsalta.

Kieli ei näyttäisi kuitenkaan olevan mikään ongelma, jos biisi on riittävän erottuva mutta tarttuva ja tilaisuuden luonteeseen sopiva. Koronavuosien jälkeen ei ole mikään yllätys, että ilottelua ja riemukkuutta painottava humppa saa lanteet liikkumaan ja puhelimet laulamaan muuallakin kuin Etelä-Karjalassa.

Entä sitten se Suomen käärimä sijoitus? Sijoituimme toiseksi ja päällimmäinen tuntemus näytti silti olevan pettymys. Tämä on mielenkiintoinen reaktio kansalta, joka on tottunut kisoissa lähinnä toiseksi viimeisiin sijoihin. Mutta sehän siinä juuri onkin. Kun kerrankin, tai toisen kerran, olisi tarjolla kirkkainta kruunua ja sitä heilutellaan ihan nenän edessä, hopeassa on hieman karvas maku, vaikka suorituksena se onkin historiallinen.

Mitalin karvaassa maussa on sekin sivumaku, että voittaja päätettiin käytännössä yksinomaan asiantuntijaraadin toimesta. Yleisöllä oli aivan toinen mielipide. Ja vaikka tilanne onkin aivan liian ilmeinen purnaamiselle, olen aina pitänyt asiantuntijaraadin painotusta tulokseen nähden liioiteltuna. Kun viisupöly oli laskeutunut, Cha Cha Cha komeili Spotifyn maailmanlaajuisen listan ykkösenä. Ykkösenä oltiin myös Ruotsin listoilla. Viisujen voittaja oli piilotettu samalla listalla sijalle 29 ja Ruotsissakin vasta sijalle 48.

Jos jossain, niin musiikissa yleisön sanan tulisi painaa vähintään kilon asiantuntijoiden näkemystä enemmän. Yleisöllehän näitä kisoja ja biisejä tehdään. Kansan bileet, kansan ääni.