Kolumnit

Tony Syrjänen pohtii kolumnissaan kannattaako lopun skenaarioista ja ennustuksista repiä verkkareita ja nostattaa verenpainetta

Tony Syrjänen

Kirjoittaja on ihastunut maailmankaikkeuden ihmettelemiseen

Maailma loppuu -taas

Kaikkihan me sen tiedämme. Maailma on loppumassa. Ei muuta kuin reppu täyteen nötköttiä ja odottelemaan lähimpään metsään väistämätöntä. Ammattimaisemmat lopun odottelijat ovat rakentaneet kaiken varalta itselleen betonibunkkerin ja varanneet kuiva-ainekaappiin merikontillisen säilykkeitä.

Siitä huolimatta, että lopun ajankohtaa on vaikea ennustaa, alalla on ollut aina innokkaita yrittäjiä. Muinaiset assyrialaiset, roomalaiset, essealaiset, lukemattomat uskonnot ja uskonnolliset johtajat, jopa matemaatikot ja Nostradamus, ovat julistaneet maailmanlopulle päivämääriä ja ajankohtia. Kaikkien onnistumisprosentti on pyöreä nolla.

Vaikka maailmanlopun ennustelun armottomalta alalta ei löydy kuin pelkkiä epäonnistujia, tämä ei ole estänyt esittämästä uusia arvauksia. Vuonna 2019 Lauritsalan seurakunnan kirkkoherra piristi Kauneimmat joululaulut -tilaisuutta ilmoittamalla, että maailmanloppu tulee vuonna 2040. Myös vanhoissa ennustuksissa riittää vielä virtaa. Esimerkiksi Isaac Newton oli laskevinaan Raamatusta, että aikamme loppuu vuonna 2060.

Jotain oleellista lopun ennustamisen vaikeudesta kertoo, että edes tieteessä ei olla yksimielisiä siitä, miten ja milloin maailmankaikkeus loppuu.

Suosituin lopun teoria on liittynyt lämpökuolemaan. Siinä maailmankaikkeus laajenee ikuisesti, mikä johtaa lopulta siihen, että jopa protonit hajoavat ja mustat aukot höyrystyvät. Sen jälkeen ei tapahdu enää mitään – koskaan.

Lämpökuolemaakin surkeampi loppu on nimetty suuren luhistumisen teoriaksi. Teoria liittyy oletukseen Higgsin kentän epävakaudesta, joka voi hajota koska tahansa ja mahdollisesti hajottaa kaiken aineen. Riittää, kun hajoaminen alkaisi missä tahansa pisteessä kaikkeudessa, josta se leviäisi valonnopeudella kaikkialle muualle.

Kolmen yhdysvaltalaisen astrofyysikon mukaan universumilla on kuitenkin toisenlainen kohtalo. Cosmin Andrein, Paul J. Steinhardtin ja Anna Ijjasin tuoreen tutkimuksen mukaan näyttää siltä, että maailmankaikkeuden laajeneminen ei jatku ikuisesti, vaan pysähtyy jo 65 miljoonan vuoden kuluttua. Tämän jälkeen, noin 100 miljoonan vuoden päästä, kaikkeus alkaakin kutistua. Seurauksena on loppurysäys, jossa aine pusertuu kasaan aiheuttaen uuden alkuräjähdyksen, kaikkien aikojen uudestisyntymisen.

Kannattaako lopun skenaarioista ja ennustuksista sitten repiä verkkareita ja nostattaa verenpainetta? Kuten niin usein, vastaus löytyy historiasta. Tuhansia ennustuksia ja nolla osumaa. Huomista voidaan pitää käytännössä varmana tapahtumana – myös huomenna.