Paikallisuutiset

Pursisalmi muistoissa: Mopokasteen vaara vaani seiskoja ja välitunnilla kiltimmät oppilaat kiersivät tupakkanurkan kaukaa. - Katso kuvakooste.

Pirkko Högkulla

Pietarsaari

Pala suomenkielistä kouluhistoriaa katoaa parhaillaan kaupunkikuvasta. Purkukoneet ovat Pursisalmen kimpussa ja enää tuuli käy liitoksissaan natisevan betonirakennuksen läpi. Vielä on sentään raunioita missä muistella. Muistelijoiksi lähtevätHarriet Pitkänen (ent. Strandwall), vuosimallia 1960 jaOsmo Samanen, 1961. Pitkänen viihtyi Purkkarilla vuodet 1972-76, Samanen 1974-77.

Muistojaan availevista Pursisalmi tuntui valmistuessaan upealta ja modernilta laitokselta Ristikarin jälkeen. Isommat oppilaat vähän pelottivat kumpaakin valmiiksi. Eikä tilannetta Pitkäsen kohdalla helpottanut ainakaan se, että hän joutui aloittamaan isompien koulussa jo kuudennella.

Yksi opettaja uskoi minuun ja hän kannusti minua valitsemaan korkeammat tasokurssit sekä vieraassa kielessä että matikassa. Harriet Pitkänen

– Tilanpuutteen vuoksi Purkkarille siirrettiin Ristikarilta syksyllä 1972 ainakin kaksi luokkaa, A ja B, vuoden etuajassa. Uusi puoli ei ollut aivan valmis, joten jouduimme jumppasaliin. Seiskalla pääsimme uuteen osaan ja sehän vasta oli hienoa. Siellä oli pieniä, moderneja ja edistyksellisiä opetustiloja, hän kuvailee.

Tilojen lisäksi uutta, vielä ensiaskeleitaan ottavassa, peruskoulussa olivat mm. tasokurssit, ryhmätyöt, piirtoheitin ja spriimonistuskone. Ulkoveskiin tottuneet ruusulehtolaiset hämmästelivät myös sisävessojen mukavuutta, vaikka tulokkailla olikin vaarana saada niissä mopokaste isommilta oppilailta. Pään kastamiselta lavuaariin sekä Samanen että Pitkänen tosin välttyivät. Samanen arvelee syyksi sen, että hän taisi valmiiksi olla vähän hulvaton tyyppi seiskalla. Pitkänen taas sai kiittää poliisi-iskäänsä, jonka ammatti herätti luokkakavereissa hiljaista kunnioitusta.

– Se oli varmaan hyvä, sillä olin paitsi hiljainen myös lukihäiriöinen, Harriet Pitkänen naurahtaa.

Pursisalmelainen 1972-76

Teknisen työn luokan nurkalla oli tupakkanurkkaus, jonka urheilullinen Pitkänen kiersi kilttinä tyttönä kaukaa.

– "Nurkalla" seisovat koin koviksina ja pelottavina.

Samanen puolestaan hengaili nurkalla silloin kun ei ollut vaikkapa pelaamassa coronaa poikien kanssa. Mopokaste tai ei, nurkalla vallitsi luja lojaalisuus; se, joka ensimmäisenä näki open lähestyvän, huusi bingo.

– Seiskalla minulla taisi mennä vähän lujaa. Kasilla järkiinnyin ja numerotkin paranivat. Fyysisesti olin koko yläasteen sellainen rääpäle ja kasvoin harmikseni vasta ysin jälkeen, hän nauraa.

Pursisalmea pidettiin kaupungin kahdesta yläasteesta pahamaineisempana, mille Samanen ei äkkiä oikein keksi perusteita. Olikohan se tuo mopokaste? Tarkkailuluokka? Nurkka? Harriet Pitkänen pohtii, että oli miten oli, Etelänummella menoa rauhoitti lukio.

Soittokipinästä Osmo Samanen kiittää Trio Torpedon rumpalistina Pursisalmea.

– Kouluun hankittiin mahtavat rummut. Ne kolahtivat kerralla ja lyömään piti päästä. Tosin en saanut soittaa niin paljon kuin halusin, ensin en ollenkaan. Istuin jo palikat valmiina kun opettaja vetäisi ne kädestä ja sanoi, ettei saa soittaa, menevät vielä rikki, hän hymyilee leveästi muistikuvalle.

Lukujärjestykseen uusina aineina kuuluneet kone- ja sähköoppi ja fysiikka olivat erityisen mieluisia.

– Oli siinä ihmettelemistä kun ope sai fysiikan tunnilla teräksisen neulan palamaan kuin tähtisädetikun.

Makumuistoina suussa sulavat lihapullat.

– Karjalanpiirakkaa munavoilla söin ensimmäisen kerran elämässäni Purkkarilla välipalaksi - ja se oli taivaallista. Oli ruoka muutoinkin hyvää. Maidon kanssa oli välillä sotkemista. Sitä saatiin kolmionmuotoisessa tetrapakkauksessa, joka avatessa tuppasi tursahtelemaan milloin minnekin.

Oppilaita oli koulussa useampi sata, joten ruokavuorojakin taisi parhaimmillaan olla kolme. Välipalaa tarjottiin niille, joilla koulupäivä kesti iltapäiväkolmeen.

Haikealta Samasesta tuntuu menettää rakennus, joka kerran oli tärkeä monille suomenkielisille ja jossa näkyy myös oman käden jälki. Hän näet viihtyi talossa vielä aikuisiälläkin ja työskenteli Pursisalmen talonmiehenä kymmenen vuotta, 2005-2014. Samanen sanoo ajattelevansa, ettei rakennuksen peruskunto ollut hänestä niin huono, etteikö sitä olisi pystytty korjaamaan.

– Pääaulasta vitriinikaappi ja uudehko kello ulkopuolelta savupiipusta pitäisi ottaa talteen. Seinälle maalattu taideteos pääaulassa on varmaan mennyttä, hän harmittelee.

Mutta on tätä taloa tullut fiksattua, Samanen juttelee kulkiessaan siinä missä ennen oli luokkahuoneita ja käytäviä. Kerran salin seiniin vedettiin 65 litraa maalia. Sisäänrakennetut rännit olivat talvella jatkuva murheen kryyni. Työkaveri teki lämmityskaapelit että saatiin sulatettua jäät ränneistä ja vesi pääsi valumaan oikeaan paikkaan, Samanen muistaa kuin eilisen päivän. Ei hän ole päässyt eroon rakennuksista nykyisessäkään työssä kiinteistönhoitajana Alertessa.

Purkaminen ei Harriet Pitkästä harmita. Hänellä on tasakattoiseen betonirakennukseen näköalapaikka myös kaupungin tilahallinto-osaston rakennuspiirtäjänä, joka pystyy käden käänteessä listaamaan kaikki kiinteistöön tehdyt remontit ja kasvojenkohotukset milloin mistäkin syystä.

– Purkaminen on ihan hyvä asia, Pitkänen näkee.

Muistothan jäävät. Voittopuolisesti ne lämmittävät ja ainahan menneitä voi availla vaikkapa luokkakuvien saattelemana.

– Minäkin pidin pitkää tukkaa keskijakauksella, vaikka olen enemmän otsatukkatyyppiä, Harriet Pitkänen naurahtaa 9A:n kuvalle vuodelta 1976.

Äkkiä Pitkänen huomaa riveistä monen nukkuneen pois.

– Mutta voi sitä nuoruuden voimaa. Kaikki oli edessä, avoinna ja mahdollista. Niin koettiin.

Lukihäiriönkin Pitkänen onnistui selättämään. Päästötodistuksessa keskiarvo oli komeat 9.

– Yksi opettaja uskoi minuun ja hän kannusti minua valitsemaan korkeammat tasokurssit sekä vieraassa kielessä että matikassa. Tarvittiin vain omaakin uskoa. Vaikka olin hiljainen ja lukihäiriöinen, pärjäsin toisenlaisella älykkyydellä. Liikunta oli mieluisaa, joten tähtäsin kuntohoitajaksi, mutta valmistuinkin rakennuspiirtäjäksi Helsingistä Rato-oppilaitoksesta 1984, hymyilee Harriet Pitkänen elämän tarjoamalle käänteelle.

Rehtoreita ehti Pursisalmen peruskouluaikana olla kolme; Antero Rankalan jälkeen tehtävää hoiti pisimpään Martti Mäntylä, vuosina 1972-1990. Työtä jatkoiMaija Ekman, joka sammutti Pursisalmen peruskoulun valot 2006 kun Pursisalmen yläaste yhdistettiin Etelänummeen. Oppilasmäärä oli tuolloin laskenut noin 190:een ja opettajia oli 26. Vuoden 1990 syksyllä oppilaita oli ollut vielä 273 ja opettajiakin 33.

Ekman nauraa kuuluneensa kalustoon, sillä hän tuli Pursisalmelle 1972 opettamaan matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa.

– Tykkäsin olla siinä talossa. Tuli tehtyä elämäntyö siellä. Erikoinen sattumus oli muuten kun Pursisalmella toimi sittemmin päiväkoti ja ensimmäinen lapsenlapseni oli hoidossa päiväkotiosastoksi muutetussa kemian luokassa, jossa minäkin aikoinani aloittelin opettajanuraani.