Kolumnit

Pia Forsmanin kolumni: Ihanaa kun ei tarvitse suorittaa!

Kirjoittaja on yrittäjä ja koirankasvattaja, joka työskentelee päivisin Pietarsaaren Cityryhmässä.

Mieheni juoksi ties monennenko kerran jaakonmaratonin ja kysyttyäni kuinka meni, hän vastasi, että ihan hyvin, olipa ihanaa, kun ei tarvinnut suorittaa mitään, vaan pystyi vain nauttia juoksusta.

Siitä aloinkin miettimään, että miksi aina pitäisi kilpailla hampaat irvessä sekä vähintäänkin voittaa, mutta mielellään vielä rikkoa rajoja? Eikö enää riitäkään osallistuminen ”huvin ja urheilun vuoksi”?

Myönnän, että itselläni on kova kilpailuvietti ja huomaan, että keksin usein asioita, joissa voi kilpailla itseni kanssa. Toisaalta se on hyvä asia, se motivoi harjoittelemaan ja kehittymään sekä optimoimaan ja järkeistämään omaa toimintaa. Mutta on myös tärkeää ymmärtää, milloin kilpailuvietti menee liian pitkälle.

Eikö riitä, että juoksee maratonin, täytyykö lähteä juoksemaan reilusti toista sataa kilometriä tuntureille? Tai suorittaa ironman-triathlonin? Mitä, jos seuraavaksi täytyy voittaa koko kilpailu tai suorittaa mahdollisimman monta kilpailua tietyn aikajanan sisällä.

Itse en ole maratonia juossut, enkä harrastanut triathlonia, mutta sama kuvio tuntuu toistuvan myös omissa harrastuksissani. Kenen koira voittaa enemmän koiranäyttelyissä tai jopa kenellä on harvinaisimmat ja kalleimmat viherkasvit kokoelmissaan.

Kilpailuissa on paljon hauskempaa, jos voi olla iloita voittajan puolesta, vaikka oma suoritus olisikin mennyt huonosti.

Kun pääsee yhteen tavoitteeseen, se harvoin riittää. Nälkä kasvaa syödessä. Kunnes tulee se päivä, jolloin miettii koko harrastuksen järkevyyttä. En tiedä, onko ikä vai kokemus tuonut viisautta, mutta olen opetellut kaikessa harrastamisessa nauttimaan tekemisestä ja pienistä onnistumisista. Jos joskus ei onnistukaan, yritän nähdä sen mahdollisuutena oppia lisää ja löytää uusia ratkaisuja sen sijaan, että kokisin asian vastoinkäymisenä.

Aina se ei ole helppoa, mutta usein siihen auttavat harrastuskaverit. Ja kavereita harrastuksissa saa olemalla reilu ja iloinen. Kilpailuissa on paljon hauskempaa, jos voi olla iloita voittajan puolesta, vaikka oma suoritus olisikin mennyt huonosti. Tappion hetkellä on ihan oma valinta, päättääkö murjottaa siitä, vai iloita kilpakumppanin voitosta. Täytyy myös muistaa, että ei tunnu kovin kivalta itsellekään, jos sattuu voittamaan, eikä kukaan iloitse siitä.

Lopuksi haluan vielä sanoa, että tunnen monia juoksijoita, jotka pitävät ns. pakan kasassa ja monta muun lajin harrastajaa, joilla menee överiksi. Tarkoituksena ei ollut arvostella juuri noita lajeja, mutta omista lajeistani ei suuri yleisö ymmärrä ja sen vuoksi olisivat olleet huonoja esimerkkejä. Asioilla on tietysti aina kaksi puolta ja ymmärrän, että missään lajissa ei synny legendoja, jos kukaan ei ole tarpeeksi kilpailuviettinen!