Kolumnit

Linda Lindroosin kolumni: Ihmisen paras ystävä

Kirjoittaja on Matkailu- ja kulttuurialan moniosaaja, joka havainnoi maailmaa avoimin mielin.

Minulla on lapsesta asti ollut haave saada oma koira. Tunnistin 90-luvun taitteessa kaikki Skatan koirat nimellä ja naapurin pörröinen lapinkoira sai päivittäin minusta lenkki- ja leikkikaverin. Otin valokuvia vastaantulevista hauveleista ja liimasin kuvat albumiin, johon kirjoitin kuvan viereen koiran nimen ja rodun. Opettelin eri koirarotuja ja niiden erityispiirteitä lainaamastani koirakirjasta ja kävin hengaamassa koirakentän laidalla katsomassa, kun koiranomistajat kouluttivat koiriaan. Äitini ei halunnut meille lemmikkiä ja jossain vaiheessa vannoin, että kun olen tarpeeksi vanha, otan takuulla koiran.

Saavuttaessani aikuisiän ymmärsin koiran tuoman vastuun ja kuinka paljon se hankaloittaisi vapaata tulemista ja menemistä. Nuoruusvuodet veivät mennessään, enkä tohtinut sitoa itseäni lemmikkiin. Aika kului ja minusta tuli vuosien varrella äiti. Silloinkaan ei ollut oikea aika koiralle, sillä yksinhuoltajana on hankala viedä koiraa ulos, jos taapero on jo nukkumassa. Nyt taapero on kuitenkin kasvanut ja on lähestulkoon teini, joka voi myös ottaa vastuuta toisesta elävästä olennosta. Itseasiassa koiran hoito ja ulkoiluttaminen on hänelle hyvinkin terveellistä ja tervetullutta puuhaa. Niinpä perheeseemme muutti viime vuonna hellyttävä pallero nimeltään Ruska.

Tämä korvaamattoman arvokas karvaraketti on opettanut minulle vähän yli vuodessa sen, että koira todella on ihmisen paras ystävä. Ruska on joka kerta yhtä iloinen minut nähdessään, olin sitten ollut viikon poissa tai vain käynyt vessassa. Ruskalla häntä heiluu välillä niin kovasti, että koko koira heiluu hännän mukana ja pusuja on jaossa milloin vain olen valmis niitä vastaanottamaan.

Koirat ovat lisäksi erinomaisia personal trainereita, sillä mikään ei motivoi lähtemään ulos lenkille huonossa säässä enemmän kuin kakkahätäinen koira. Lenkistä ei vain kerta kaikkiaan pysty luistamaan. Elämäämme on Ruskan kaveriksi tullut nyt toinen, jo aikuinen koira. Tämä hurmuri on huomattavasti varautuneempi, mutta könysi silti heti ensimmäisenä päivänä sohvalle minun viereeni, pisti kuononsa syliini ja nukahti siihen. Eihän siitä meinannut hennoa siirtyä ollenkaan.

Jo lapsena ymmärsin miten hienoja eläimiä koirat ovat, mutta en silti tiennyt miten paljon rakkautta heiltä todella saa. Vastuu (tai kaatosateessa lenkkeily) ei tunnu laisinkaan raskaalta, kun näkee hyvinvoivan koiran vilpittömän katseen ja kiitollisuuden. Olisimmepa me ihmiset yhtä hyviä ja lojaaleja ystäviä niin toisillemme kuin koirillemmekin.