Paikallisuutiset

Laura Palovuoren kolumni: "Moskeija lisää naapuruston yhteisöllisyyttä".

Siitä on nyt puolitoista vuotta aikaa. Rakennusfirman kyltti seisoa nökötti vastapäisen tontin kulmalla muutaman viikon. Se oli punakeltainen ja ihan selvästi se oli jonkinlainen tiedotus. En ymmärtänyt, mitä siinä sanottiin. Yhtenä päivänä paikalle ajoi iso kauhakuormaaja ja aloitti työt. Paikalla käväisi kuorma-autoja ja kaivinkoneita ja kaikenlaisia maan pehmentämiseksi tarkoitettuja poravehkeitä. Pölyä ja hiekkaa tunki sisään ikkunoista ja ovista ja sitä meni silmiin ja keuhkoihin. Ennen kaikkea kärsimme melusta.

Sitten maa oli tasoitettu ja kaivettu ja perustukset valettu. Rakennuksen pohjaa kyhättiin kuukausitolkulla. Pikkuhiljaa alkoi muotoutua käsitys siitä, millaisesta rakennuksesta oli kyse. Se tulisi olemaan iso. Ei mikään pikku mökki. Lapset eivät tarvinneet videoita eikä youtubeja, sen kuin vain istuivat ikkunassa ja ihmettelivät työmiesten aherrusta.

Egyptiläiset työmiehet olivat leveäharteisia kuin voimannostajat. Aurinko oli polttanut heidät melkein mustiksi. Varmaan siellä rakennusmontussa lämpötila lähenteli neljääkymmentä astetta.

Monta kertaa ihmettelin, miksei heillä ole mitään suojavarusteita. Ei puhettakaan kypäristä tai turvakengistä. Eräskin mies kulki koko ajan varvassandaaleilla. Taitavasti kuin sirkuksen nuorallakävelijä hän tasapainoili kapeaa lankkua pitkin valkoinen tiili olkapäätä vasten tuettuna. Hän haki tiilen kerrallaan kadun varrella olevasta kasasta ja vei sen rakennukseen, jossa toinen mies muurasi sen seinään. Seinät kohosivat tiili tiileltä, yksi kerrallaan, ammattilaisten käsityönä. Välillä siellä asennettiin ilmastointiputkia ja rautakankia. Monenmoista kerrosta. Välillä siellä räyhäsi valtava betonitankki.

Lopulta tulivat ikkunaruudut. Sitten portit ja portaat. Rakennuksen sisältä kuului yölläkin naputusta. Tornia rakensi aina yksi mies kerrallaan, sillä enempää sinne ei olisi mahtunut. Tornin vieressä kohosi lankusta laitetut rakennustelineet. Pikkuinen nosturilaite nosti sangon kerrallaan laastia tai tiiliä yläilmoihin. Lopulta oli vain tornin huippu tekemättä. Mies istui siellä korkeimmalla kohdalla tupakka suussaan odotellessaan nosturin tuovan lisää materiaalia. Viimeisenä tornin huipulle nostettiin metallinhohtoinen kärki. Yleisö istui ikkunoidensa ääressä jännittyneinä. Pysyykö se ukko se siellä. Siinä oli sirkushuveja kylliksi naapureille.

Kovaäänistä köhittiin hereille, kokeiltiin muutaman kerran, että kuuluuko. Lopulta annettiin tulla ensimmäinen kutsu. Se oli auringonlaskun iltahuuto. Allaahuakbar läiläähäillallaa umuhammed rasuulullaa. Jumala on suurin, ei ole muita jumalia ja Muhammed on hänen profeettansa. Kuuluihan se, sopivalla nasaalilla ja tavuja pitkäksi venyttämällä. Kun ilta tummui, minareetista alkoi hohtaa vihreää valoa. Meidän katto on niin lähellä tornia, että pystyn erottamaan, mistä valo tulee. Voin pajastaa, että se on vihreä valonauha.

Ääneen tottui oikeastaan hyvin nopeasti. Mutta ensimmäisen viikon verran havahduin aamuyöllä monta kertaa. En uskaltanut nukahtaa uudestaan, kun pelkäsin, että kohta se aloittaa. Nyt, kun se on pari viikkoa kajahdellut, en enää herää ollenkaan.

Moskeija lisää naapuruston yhteisöllisyyttä. Isoveljet ottavat pikkusiskonsa mukaan. Perheen emännät voivat jättää kiireensä ja mummotkin pääsevät ulos taloistaan, kun he voivat vain kävellä kadun ylitse. Pikkuiset tenavat kiipeilevät rukoilevien isien selkiä pitkin. Kaiken ikäiset voivat mennä rukoilemaan ja mahdollisuuksia on monia, kaikille löytyy sopiva aika, ovet aukeavat viisi kertaa päivässä.