Paikallisuutiset

Laura Palovuoren kolumni: Hyvästit

Amman on meluisa kaupunki. Liikennettä ei pääse pakoon. Auton torvet tuuttailevat. Katutyöt ja rakennusten remontit alkavat jo aamurukouksen jälkeen. Roska-autot paukuttavat pönttöpeltejä.

Suurimman osan vuodesta asuntojen ikkunat ovat auki ja perhe-elämänsä ilot ja surut voi vaivattomasti jakaa jokaisen ohikulkijan kanssa. Lapset pelaavat jalkapalloa kadulla keskiyöhön saakka. Kaupat ja ravintolat ovat auki ympäri vuorokauden. Hääkulkueessa soi säkkipilli.

Jopa kaupunkiluonto meluaa. Katukissat tappelevat roskiksissa. Kyyhkyset hurlaavat talojen ikkunasyvennyksissä. Haarapääskyt kirkuvat tehdessään loputtomia syöksyjään ilman halki.

Joskus perjantaiaamuisin havahdun siihen, että on ihan hiljaista. Makaan sängyssä ja ihmettelen, missä olen. Hämmästyneenä huomaan nukkuneeni kymmeneen asti.

Olisinko voinut muuttaa tätä maata? Olisinko voinut kerätä kaikki roskat luonnosta ja ajaa koulu-uudistusta? Anteeksi. En haluaisi lähteä, mutta en voi jäädäkään.

Viime perjantaina hyppäsin ylös sängystä, pakkasin autoon perheeni. Kaadoin aamukahvin pulloon. Ostin kaupasta eväitä.

Rikoimme perjantaiaamun hiljaisuuden, ajoimme läpi nuokkuvan kaupungin. Auto oli jo ehtinyt kuumentua auringossa, mutta avasimme ikkunat, laitoimme radion kovalle ja tuuletimme unen pörröttämiä hiuksia.

Ajoimme ylös vuoren rinnettä. En koskaan kyllästy tähän maisemaan. Valkoiseksi rapatut talot ja lautasantennit on ripoteltu oliivipuiden reunustamaan laaksoon. Aina sieltä löytää jotain uutta ihmeteltävää. Tällä kertaa äkkäsin vihreästä metalliverkosta rakennetun minareetin.

Ylhäällä vuoren laella levitin viltin puun varjoon, tein repusta tyynyn, olin vain ja hengitin. Oli ihan hiljaista, mutta elämä ja melu olivat palaamassa maailmaan; keskipäivän rukouskutsu alhaalta laaksosta kuului jo.

Sininen taivas vilahteli puiden oksien lomassa, tuulenpuuskat olivat leppoisia puhalluksia. Maisemat lepäsivät rauhoittavina kaikkialla kukkulan ympärillä. Mies viritteli nuotiota. Hän kaivoi esiin teepannun ja sokerin.

Missä teepussit ovat, hän kysyi. Kohautin olkiani ja suljin taas silmäni: Ei kai yksi ihminen kaikkea voi muistaa.

Mies kaatoi haalenneen aamukahvin pannuun ja lämmitteli sitä nuotiolla. Lapset kiipeilivät puissa. Hämähäkkejä ja muurahaisia oli vaikka minkävärisiä. Halailimme puita ja mietimme, mitä kaikkea ne olivat nähneet elämänsä aikana. Montako eväsretkiseuruetta oli nauttinut lempeästä varjosta.

Tätä on tuskallista kirjoittaa, mutta me olemme lähdössä pois. Kaupungin melut ja värit, luonnon rauha ja kauneus. Vastakohtien maa. Kaikki tämä jää taakse, kun me lähdemme.

Yritän ajatella niitä asioita, joiden vuoksi lähdemme: arjen epäkäytännöllisyys, suurkaupungin pitkät välimatkat ja liikenneruuhkat, koulusysteemi, läksypinot, harrastuksien puute, maan taloudellinen tilanne, huono ilmanlaatu, virastojen pitkät jonot ja käsittämätön byrokratia. Me emme vain jaksa enää.

Vai yritimmekö sittenkään tarpeeksi? Olisinko voinut muuttaa tätä maata? Olisinko voinut kerätä kaikki roskat luonnosta ja ajaa koulu-uudistusta? Anteeksi. En haluaisi lähteä, mutta en voi jäädäkään.

Muutamme Suomeen. Vaihdamme riisin ja lampaanlihan suomalaiseen perusruokaan, perunaan ja puolukkaan. Lapset saavat ilmaista kouluruokaa ja kunnallista hammashoitoa.

Kiitos lukijoille, jotka olette uskollisesti seuranneet matkaamme. Viiden vuoden aikana olen kirjoittanut noin 250 kolumnia ja blogitekstiä, lukuisia artikkeleita, julkaissut yhden kirjan ja kirjoittanut yhden pöytälaatikkoon odottelemaan parempia päiviä.