Paikallisuutiset
Kun isä sotaan lähti ja sille tielle jäi: Kaatuneitten muistopäivä herättää Veli Kuutin 84-vuotiaassa sydämessä saman tunteen, joka vetää kotiseutumatkoille rajan taakse Karjalaan
Pietarsaari
Kaatuneitten muistopäivänä pietarsaarelaisenVeli Kuutin askeleet eivät tänä vuonna viekään uudelle hautausmaalle seppeltä laskemaan. Pohjanmaan sotaorpojen paikallinen väki päätti näet myös omalta osaltaan jättää perinteeksi muodostuneen huomionosoituksen väliin koronatilanteen vuoksi.
Vaikka Otto-isä lepää kaukana, kotona Uukuniemen sankarihautojen mullassa rinnakkain kahden veljensä kanssa, on visiitti paikallisille muistomerkeille tärkeää. Käynti Pro Patria - ja vastapäätä sijaitsevalla Karjalaan jääneiden vainajien muistolle -muistomerkeillä, vaikka sitten yksinkin, herättää vielä 84-vuotiaassa sydämessä saman kaihoisan tunteen, joka vie vaikkapa kotiseutumatkoille rajan taakse ja vuotuisille Uukuniemi-juhlille.
Mustavalkokuvassa asepukuinen Otto Kuutti istuu hevosen selässä siellä jossain. On pyykkipäivä; pyykkilauta nojailee puuta vasten ja puhtaat vaatteet riippuvat takana narulla. Kaveri hymyilee vieressä henkselihousuissaan, tuntolevy kaulassa, yläruumis paljaana, sätkä kädessä ja toivo silmissään: kyllä se tästä. Hevosen ohjissa istuu vakavampi mies.
"Kun on kerran isättömänä elänyt on vaikea kuvitella, millaista elämä olisi ollut isän kanssa".
Siitä, milloin ja missä kuva on otettu ei Veli Kuutilla ole tietoa, mutta joskus kesän 1941 ja syksyn 1943 välillä, sillä Otto-isä kuoli maaliskuussa 1944 sotasairaalassa veden keuhkoihin kertymisen seurauksiin. Sotaorvoksi jää kuusi lasta, joista Veli Kuutti on toiseksi nuorin.
– Koen pärjänneeni elämässä ihan hyvin enkä ole tuntenut suuremmin kärsineeni orvon osasta. Kun on kerran isättömänä elänyt on vaikea kuvitella, millaista elämä olisi ollut isän kanssa. Ainakin toisenlaista, se on varmaa. Olisihan ollut mukava kasvaa isän kanssa, mutta ei siitä kysytty eikä sellaista vaihtoehtoa annettu valittavaksi.
Kuuttia harmittaa kun ei muista Karjalasta eikä isästä juuri mitään.
– Olin päälle kolmivuotias kun lähdimme evakkoon ensimmäisen kerran. Äiti kertoi sitoneensa minulle päähän punaisen huivin niin löydyn sitten paremmin jos menen asemalla hukkaan tai karkaan.
– Isä oli lähtenyt sotaan ja jäi lopulta sille tielle – niin kuin moni muukin.
Välirauha vierähti Pulkkilassa, jatkosota heitti perheen junan härkävaunuissa Laihalle, sitten kahden vuoden päästä muutettiin pysyvästi Kauhavalle Kettulan kylään.
Työ Kauhavalla Etelä-Pohjanmaan Puhelimen palveluksessa jäi kun Schauman vei.
– Muutin Pietarsaareen 1961 kun yksi saman kylän poika vinkkasi, että Järviseudun Ameriikassa on töitä. Oikeassa oli.
Kuutti tulikin toimineeksi sellutehtaan käyttöpuolella lipeäosaston hoitajana kolmivuorotyössä eläkelöitymiseensä asti.
Nikkarointi on kuulunut vapaahetkiin vuosikausia mukavana harrastuksena.
– Nyt ei tahdo enää huvittaa oikein mikään. Taitaa ikä lopulta tehdä tepposet meikäläisellekin, Veli Kuutti naurahtaa.
Synnyinseutu vetää Kuuttia puoleensa kuin magneetti ja välillä Karjalaa tuodaan takaisin palasina.
– Lähdimme käymään rajan takana heti kun sai mennä 1990-luvun alussa. Eihän siellä ollut enää paljon katsottavaa, lähinnä kivijalkoja. Ne pienetkin tarinat heräävät siellä eloon; miten olin syntynyt saunassa ja kuinka isä oli ollut urakoitsijana rakentamassa Mensuvaaran kylän kansakoulua. Ja kaikki ne tiet, metsät ja ympäristö ylipäätään.
– Eihän minulla ole paljon omaa muisteltavaa. Olisi pitänyt aikoinaan kysyä enemmän. Äiti ei näistä asioista lähtenyt puhumaan enkä itse hoksannut nuorempana kysyä. Sitten kun juuret alkoivat kiinnostaa ei äkkiä ollutkaan enää kertojia.
Yksi tunnearvoltaan tärkeimpiä esineitä on Veli Kuutille puoliksi kulunut kuokan terä. Sen hän kertoo tonkineensa esille perheen vanhan navetan raunioista. Kuokka nostaa kotipaikan mieleen ja sydämeen.
Yhdeltä reissulta tuotiin kukkiakin, vaikka tiedossa on ettei kasveja saisi tuoda.
– Mensuvaaran sinivuokot kukkivat nyt niin kauniisti mökillä Larsmon saaristossa.
Ja sitäpaitsi: niinhän karjalaisetkin tuotiin, juurineen.
Kaatuneiden muistolle
Kaatuneitten muistopäivää vietetään toukokuun kolmantena sunnuntaina, joka on tänä vuonna 17. toukokuuta.
Vakiintunut liputuspäivä vuodesta 1977 lähtien.
Kaikissa Suomen aluetta ja suomalaisia koskettaneissa sodissa tai muissa taisteluluonteisissa toimissa, rauhanturvaamistehtävissä kaatuneiden sekä taistelujen aikana ja niiden päättymisen jälkeenkin menehtyneiden muistoksi vietettävä päivä.
Muistopäivän vietto sai alkunsa huhtikuussa 1940 piispainkokouksessa, jossa ehdotettiin suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä talvisodassa kaatuneiden muistoksi sunnuntaina 19. toukokuuta 1940. Toukokuun kolmatta sunnuntaita nimitettiin alkuvuosina yksimielisyyden ja sankarivainajien muistopäiväksi. Nykyinen nimi sillä on ollut vuodesta 1947 alkaen. Sankarivainajien muistopäivän kansallisesta viettämisestä on vastannut vuodesta 1959 lukien Kaatuneitten Omaisten Liitto.
Normaalioloissa päivään kuuluvat käynnit sankarihaudoilla. Pohjanmaan Sotaorvot ja mm. LC Pietarsaari eivät järjestä tilaisuutta perinteisin menoin koronatilanteen vuoksi. Lions klubit käyvät laskemassa oman seppeleen klo 11 kahden henkilön toimesta, Pietarsaaren reserviupseerikerho ja reserviläiset klo 11.15 aikaan puheenjohtajien toimesta. Klubista muistutetaan, että jokainen järjestö tms. voi kunnioittaa päivää laskemalla seppeleen omaan tahtiin, turvavälit huomioiden.
Paikallisuutiset
