Paikallisuutiset

Kristian Sundqvistin kolumni: Vaalit käydään tsaarinaikaisilla rakenteilla – vielä muutaman kerran

Aloitetaan vilkaisulla siihen jokaisen kolumnistin mielestä kaikkein kiinnostavimpaan ilmiöön eli henkilöön, joka katsoo vastaan peilistä.

Olen armottoman vanhanaikainen tyyppi. Tykkään ikivanhoista eli oikein hoidettuina käytännössä ikuisista taloista, analogisesta äänentoistosta, The Doorsista, Eino Leinosta, Väinö Tannerista, mämmistä ja maitoperunoista. Ja historiasta.

Silti suomalaiset eduskuntavaalit hätkähdyttävät vanhanaikaisuudellaan. En tarkoita vaalitapaa sinänsä (henkilökohtaisen ja listavaalin yhdistelmää, jossa tulosten laskemisessa käytetään niin sanottua d’Hondtin menetelmää) vaan kaikkea muuta.

Mielipidemittauksissa kolmen kärkeen sijoittuvat puolueet ovat vanhempia kuin maamme itsenäisyys. Ne syntyivät maailmaan, jota ei ole ollut olemassa enää hyvin pitkään aikaan. Useimpien muidenkin eduskuntapuolueiden juuret ulottuvat kaukaisen menneisyyden routamultiin.

Nykyistä puoluekenttää ja -rakennetta ei enää parinkymmenen vuoden päästä ole olemassa.

Puolueiden organisaatiot puoluehallituksiin ja -valtuustoineen, piirihallituksineen, jäsenliittoineen, paikallisyhdistyksineen sun muineen ovat nekin perua ajoilta, jolloin uuden paikallisyhdistyksen perustamisasiakirjat laadittiin mustepulloa apuna käyttäen ja hyväksyttiin – jos sortokaudella hyväksyttiin – Suomen suuriruhtinaskunnan sinetillä.

Entä kampanjointi? Maanteiden varsilla näkyvä mainostaminen on hankaloitunut sitä mukaa kun puhelinpylväitä on kerätty pois tienvarsilta laulavia lankoja kannattamasta, mutta kyllä ehdokkaat yhä näyttävät löytävän paikkoja plakaateilleen. Sanomalehdet saavat vaalien alla vanhaan tapaan tuta, kuinka poliitikkojen kirjallinen ilmaisutarve mielipidepalstoilla taas kerran puhkeaa edes hetkeksi kukkaan. Toreilla, kävelykaduilla ja kauppojen edustoilla päivystetään ihan livenä.

Tarkoituksena ei ole naljailla ehdokkaille. Onhan sitä kampanjoitava, jos on tosissaan liikkeellä. Mietin sen sijaan, että miltä menon täytyy näyttää parikymppisen diginatiivin silmin, kun tällainen vuonna 1973 vanhana syntynyt nykyinen keski-ikäinenkin kokee sen arkaaisena.

Teenkin ennustuksen, joka ei ole niin radikaali kuin äkkiseltään voi tuntua: tätä nykyistä puoluekenttää ja -rakennetta ei enää parinkymmenen vuoden päästä ole olemassa tai ainakaan se ei ole vallassa. Muutos voi olla nopeampikin.

Nykyinen parlamentaarinen demokratia presidentillisellä lisämausteella kyllä säilyy, mutta asioista päättämässä ovat uudenlaiset puolueet ja vaalikampanjoita käydään ihan eri tavalla kuin nyt ja niihin aikoihin kun minä synnyin.

Älkää kysykö, että mitä tarkemmin ottaen tapahtuu; ennustaminen on yksi asia ja profetoiminen toinen. Ehkä mielipiteet kärjistyvät ja konsensus vähenee, mikäli nykyinen sosiaalisen median kulttuuri kuplaantumisineen jatkuu. Tai sitten nousevat päättäjäpolvet löytävätkin toisensa uusilla tavoilla, kun vuosisataiset aatemuurit eivät ole enää esteenä.

Käydessäni kirjoittamaan tätä kolumnia sattui Ylen verkkosivuilta silmään Ilmaston muuttajat -nimisen kirjoitussarjan kolmas osa, jossa vihreiden kansanedustajuuden vapaaehtoisesti jättävä Antero Vartia toteaa seuraavasti: “Muutos syntyy aina politiikan ulkopuolella ja tulee sitten osaksi politiikkaa.”

Olen Vartian kanssa samaa mieltä ainakin ilmastonmuutoksen osalta. Ja kun ilmastonmuutos  paraikaa kohoaa ihmiskunnan valtavimmaksi kysymykseksi on syytä ihmetellä, missä määrin tämä sananmukaisesti tsaarinaikainen puoluerakennelmamme muka kykenee asiaan reagoimaan. Eihän se hallituksen kokoonpanoista riippumatta pysty toteuttamaan edes soteuudistuksen kaltaista puhtaasti maamme omissa käsissä olevaa hanketta.

Eduskuntavaaliehdokkaat kaikesta huolimatta ovat kansanvallan sankareita. Toivotan heistä jokaiselle voimia ja intoa vaalityöhön.