Paikallisuutiset

Hyvin ratkennut riita opettaa aina jotain uutta: ”Yhteiskunta ohjaa ihmisiä poispäin toisistaan, ei toisiaan kohti”

Kun yhteisösovittelija Miriam Attias on kuunnellut kaksi tuntia juttuja kaksikielisestä Pietarsaaresta, hän on selkeästi hämmentynyt.

– Minulla on päässä enemmän kysymyksiä kuin osasin odottaa ennen kuin aloitettiin, Attias sanoo.

Perjantai-illan teemana Palokunnantalolla olivat Pietarsaaren historiat. Aivan, monikossa. On nimittäin niin, että eri väestöryhmät, niin enemmistöt kuin vähemmistöt, muistavat ja kirjoittavat omat tarinansa.

Miriam Attias kertoo, ettei hän ole koulussa lukenut muuta kuin ”virallista” historiaa. Suomi ei kuitenkaan ole homogeeninen maa, hän havaitsi ryhtyessään kokoamaan kirjaa vähemmistöistä.

– Sitä on Suomessa korostettu aika paljon, vaikka moni arkikokemus ei tue sitä tarinaa. Päätin tutkia, millaisia eri vähemmistöjen historiat ovat olleet. Ja sitä, mitä on tapahtunut sellaisina historiallisina aikoina, kun ryhmien asema on parantunut. Mitä silloin tehtiin oikein.

Attias sovittelee työkseen riitoja ja konflikteja aina perheriidoista naapuritoraan, työpaikkaongelmista väestöryhmien välisiin mittelöihin.

Hänen huomiota herättävimpiin saavutuksiinsa kuuluu tilanteen rauhoittaminen Forssan kaupungissa vuonna 2016. Tuolloin Forssaan tuli nopeassa tahdissa runsaasti turvapaikanhakijoita. Nokkapokkaa syntyi paikallisten kanssa, ja pian konflikti eskaloitui joukkotappeluksi.

Rikosprosessit eivät rakenna rauhaa. Ne tähtäävät siihen, että teon uhri saa oikeutta.

Miriam Attias jalkautui kollegoineen kadulle ja alkoi kyselemällä selvittää, mistä kenkä puristaa. Lopulta osapuolet löytyivät yhteisen pöydän äärestä kertomasta kukin tarinaansa.

– Jos mietitään isompia väkivaltaisia yhteenottoja, ne ovat poliisiasioita. Poliisi erottaa, turvaa ja selvittää rikosoikeudelliset vastuut, Attias sanoo.

– Mutta rikosprosessit eivät rakenna rauhaa. Ne tähtäävät siihen, että teon uhri saa oikeutta. On totta kai tärkeää, että yhteiskunta takaa tiettyjen normien vartioinnin ja niistä kiinni pitämisen.

Oikeudenkäynnit eivät kuitenkaan tuo koti- tai asumisrauhaa eikä turvallisuutta ympäristöön.

– Yhteisösovittelussa sitten yritetään miettiä, mitä ihmiset tarvitsevat ja kenen pitäisi puhua kenenkin kanssa, että tilanne rauhoittuisi.

Pietarsaaressa on tiedostettu, että kaupunki on kahtiajakautunut. Suomen- ja ruotsinkielisillä asukkailla on omat kaupunkinsa. Tässä ei ole Miriam Attiaksen mukaan sinänsä mitään, mikä pitäisi väkisin muuttaa.

– Kyllähän ihmiset saavat pysytellä omissa kuplissaan. Jos suomenkielinen on Pietarsaaressa vähemmistöasemassa, totta kai halutaan puhua suomea ja elää suomeksi, että kieli säilyy. Valtakunnallisesti taas ruotsi on vähemmistökieli, ja ymmärrän että siitä halutaan pitää kiinni, Attias sanoo.

– Ihmisten pitää antaa elää omannäköistään elämää. Mutta esimerkiksi kaupunki voi edistää sitä, että nämä ryhmät eivät täysin eristäydy. Että on joitain paikkoja, missä he joutuvat olemaan tai saavat olla tekemisissä keskenään. Kuitenkin me tiedämme, että kontakti on tärkeää.

Sovittelutyössä näkee, kuinka eri asemassa ryhmät ovat, jos esimerkiksi heidän oma perhehistoriansa ei ole osa sitä valtavirtahistorian kirjoitusta.

Pietarsaaren tuoreessa kaksikielisyysohjelmassa onkin ilmaistu tarve oikeasti ja kokonaan kaksikielisille tapahtumille.

Pietarsaaren kulttuurihelmihankkeen puitteissa päätettiin järjestää yleisötilaisuus, jossa pureuduttaisiin kaupungin historiaan eri kieliryhmien näkökulmista ja keskusteltaisiin siitä, miten historian tapahtumat elävät ja vaikuttavat tänäkin päivänä.

Miriam Attias kutsuttiin mukaan keskusteluun.

– Minua alkoi kiinnostaa, miksi kieliryhmät eivät ole niin paljon tekemisissä. Aloin kysellä kaupungin historiasta, ja se vaikutti aika mielenkiintoiselta. Sovittelutyössä näkee, kuinka eri asemassa ryhmät ovat, jos esimerkiksi heidän oma perhehistoriansa ei ole osa sitä valtavirtahistorian kirjoitusta. Eli tavallaan on vähän historiaton olo. Yhteiskuntaan on hankalampi kiinnittyä, jos ei ole osa sitä yhteiskunnan tarinaa.

Yksilöiden ja ryhmien välisissä sovitteluissa lähtökohdat ovat periaatteessa samat.

– Se lähtee kuuntelusta ja siitä, että ihmiseltä kysytään kysymyksiä, jotka saavat hänet miettimään omaa osuuttaan konfliktissa ja ilmaisemaan tarpeitaan, Attias kertoo.

Aluksi selvitetään, ketä tilanne koskee ja mitä on tapahtunut, miten se vaikuttaa henkilön elämään ja mitä hän tarvitsisi saavuttaakseen turvallisen ja hyvän olon.

– Yritän saada riitapukarit samaan pöytään. Aina he eivät ole valmiita siihen. Suuressa osassa riidoista ihmiset sanovat, ettei minulla ole mitään soviteltavaa. Minulla on vain tuo naapuri, joka toimii väärin, rikkoo sääntöjä, kiusaa, häiritsee, metelöi eikä sopeudu – jolle pitäisi käydä kertomassa.

– Vastaan, ettei siitä ole mitään hyötyä, jos minä menen kertomaan. Mutta voin yrittää järjestää välillenne keskustelun.

Yleensä ihmiset eivät pääse sopuun, koska heillä on eri käsitykset tapahtuneesta. Mutta heillä saattaa olla samanlaisia kokemuksia siitä, miten tällainen yhteenotto on vaikuttanut heidän elämäänsä.

Pitkittynyt riita tuottaa aikamoisen stressin, jossa kukaan ei ole parhaimmillaan.

– Yleensä ihmiset eivät pääse sopuun, koska heillä on eri käsitykset tapahtuneesta. Mutta heillä saattaa olla samanlaisia kokemuksia siitä, miten tällainen yhteenotto on vaikuttanut heidän elämäänsä. Siitä yritetään sitten edetä. Mitä tarvitsisit, että sinulla olisi parempi ja turvallisempi olla. Ihmiset sanovat useimmiten jotain konkreettista.

Loukatuksi tulleet ja arvostuksen puutetta kokeneet ihmiset sopivat useimmiten ensiksi hyvin yksinkertaisesta asiasta, nimittäin moikkaamisesta.

– Suurin osa sopimuksista sisältää kohdan, että jatkossa tervehdimme toisiamme. Se lähtee niin pienestä.

Hienoimpia ovat tapaukset, joissa henkilö saa uuden tavan käsitellä konflikteja tarvitsematta käyttää enää väkivaltaa.

Sovittelussa ei tokikaan aina päästä parhaaseen mahdolliseen tulokseen. Ideana on kuitenkin, että jokainen saa kertoa oman tarinansa ja on myös siitä vastuussa. Ja että toinen osapuoli myös kuuntelee sitä.

– Joskus sovittelu etenee ainoastaan siihen pisteeseen, että työskennellään erikseen molempien kanssa. Joskus esimerkiksi paremmin sovittu ero on onnistuminen, Attias sanoo.

– Väkivalta on yleensä yritys ratkaista joku konflikti. Hienoimpia ovat tapaukset, joissa henkilö saa uuden tavan käsitellä konflikteja tarvitsematta käyttää enää väkivaltaa. Eli oppii puhumaan tunteistaan ja tarpeistaan.

Jurous ja sulkeutuneisuus yhdistetään herkästi suomalaisuuteen. Miriam Attias ei usko kansanluonnejuttuihin.

– Meidän yhteiskuntamme on rakentunut niin, että se ei hirveästi edistä ihmisten kanssakäymistä, vuorovaikutusta ja konfliktin ratkaisua. Meillä on oikeudellistunut systeemi. Jos naapuri ärsyttää, soitat isännöitsijälle. Hän ei välttämättä sano, että otetaanpa teidät yhteisen pöydän ääreen ja ratkaistaan tämä, vaan hän pyytää sinua todistamaan, että naapuri häiritsee.

Attiaksen mukaan tällä tähdätään koko ajan mahdolliseen oikeudenkäyntiin.

– Yhteiskuntamme mekanismit ohjaavat ihmisiä poispäin toisistaan, eivät toisiaan kohti. Tämä on sellainen iso juttu, jota pitäisi kehittää.

Jos uskaltaa riidellä, se voi vahvistaakin ihmissuhteita.

Käsikauppalääkkeeksi vaikkapa puolisoiden riitoihin Attias ehdottaa ensin pientä erätaukoa, vaikkapa nukkumista yön yli.

– Riidat eivät ratkea sillä, että jauhetaan, mitä on tapahtunut. Voisi yrittää miettiä, miten tämä nyt vaikuttaa minuun, miltä minusta tuntuu ja mitä minä toivoisin.

– Hyvin ratkennut riita opettaa aina jotain uutta. Jos uskaltaa riidellä, se voi vahvistaakin ihmissuhteita, Miriam Attias sanoo.