Urheilu

Elokuva-arvostelu: Oma maa – häivähdys kylmän tilan nostalgiaa

Oma maa, Markku Pölösen uusin elokuva, sai ensi-iltansa viime perjantaina. Se sijoittuu ajalle 1945–1952 ja kertoo leipomoperheen tyttären Annin (Oona Airola) ja jatkosodassa haavoittuneen Veikon (Konsta Laakso) tarinan.

Anni rakastuu Liinu-hevosesta hellästi huolehtivaan Veikkoon. Tapahtumat etenevät vauhdilla ja pian nuoret ovat jo samassa sängyssä, Annin kotona.

Yhtä nopsaan he ovat naimisissa. Päätä pahkaa ja sen kummemmin suunnittelematta he muuttavat Veikon asutustilalle, kylmälle tilalle, keskelle Pohjois-Karjalan metsää.

Siellä on aloitettava eläminen alusta saakka, pellot raivattava ja rakennukset rakennettava. Raakaa työtä filmissä nähdäänkin, vaikka vain väläyksinä. Sitä olisi voinut olla enemmän.

Ohjaaja nostaa esille naiset tässä elokuvassa. Anni on rohkea ja itsenäinen eikä hätkähdä isänsä uhkailusta, kun tämä varoittaa lähtemästä tyhjätaskun tukkijätkän matkaan. Anni edustaa naisia, jotka tekivät osansa sodan aikana ja sen jälkeen maan jälleenrakentamisessa.

Veikko on hiljainen ja hieman taipuvainen synkkämielisyyteen. Hänen sairastuessaan ja arjen koittaessa punnitaan nuoren parin rakkaus ja suhteen tulevaisuus.

Elokuvasta tulee mieleen eräällä tavalla perinteinen Suomi-filmi. Ei kovin hyvä sellainen. Juoni on katkonainen ja siinä on turhan paljon ennalta arvattavuutta.

Pääosien esittäjistä Oona Airola kuitenkin kannattelee hienosti filmiä. Hänestä tulee mieleen nuori Irma Seikkula, herkkä ja vahva näyttelijä. Eräs suomalaisen elokuvan tähdistä aikoinaan. Konsta Laakso onnistuu myös varsin hyvin. Hän on filmitaivaan uusi kyky.

Karjalaisisännän roolin näyttelevä Arto Heikkilä on niin äreä ja toisaalta nuoren miehen puolta pitävä kuin voi olla. Olisiko Pölösen alter ego, toinen minä? Annin vanhempien, Antti Virmavirta ja Marjaana Maijala, osat ovat kuin päälle liimatut.

Kuvaus sinällään on hienoa, osin mahtipontista, kauniit maisemat, arjen työ ja juhla sekä rakkaus, suurin kaikista. Tapahtumien nopea vaihtuminen tilanteesta toiseen vain tekevät pinnallisen vaikutelman. Syvällisyyttä tästä elokuvasta saa etsiä, joskin se kenties on kuitenkin rakkaus.

Muutoin elokuva on otosten kavalkadi. Se ei nouse eeppiseksi ajan kuvaukseksi vaan on sekoitus vähän kaikkea.

Elokuvaan on sävelletty myös musiikkia. Pessi Levannon sävellykset ovat saaneet vaikutteita kansanmusiikista ja kehystävät tunnelman luojina elokuvan joitain kohtauksia.

Lainattua musiikkia ovat Dmitri Shostakovichin Waltz no 2, nuoren parin häävalssi ja filmin lopussa Georg Malmstenin 1930-luvulla virolais-suomalaisen elokuvan tunnusmelodiaksi säveltämä Auringon lapset. Nyt sen laulaa Suvi Teräsniska. Siitä jää siirappinen, turhan imelä maku.