Kolumnit

Birgitta Strandberg-Rasmuksen kolumni: Viimeinen virsi

Kirjoittaja on perheneuvoja, psykoterapeutti ja työnohjaaja.

Kaikki loppuu aikanaan. Niin mieluisat kuin vähemmän mieluisat asiat elämässä.

Suhde Pietarsaaren Sanomiin alkoi siitä päivästä kun Pentti Höri kävi tekemässä lehtijuttua meikäläisestä keittiöpöytämme ääressä. En enää muista keskustelimmeko surusta ja surutyöstä vai uusperhekuvioista, molemmat kun ovat lemppareitani ja läpi elettyjä asioita – sen lisäksi molemmista on selvitty hengissä. Taisin vihjaista, että kirjoittaminen on mieluisaa puuhaa, ja siitä se kolumnien kirjoittelu sitten alkoi.

Viimeinen virsi on aina haikea, oli se sitten koulun kevätjuhlissa ”Jo joutui armas aika” tai hautajaisissa ”Päivä vain, se mua lohduttaapi”. On ollut piristävää saada positiivisesti ladattuja muistutuksia kolumnivuoroista ja todella rohkaisevaa saada palautetta teiltä lukijoilta. Olen kirjoittanut sellaisesta, mikä juuri sillä hetkellä on pukannut päälle ja tässä kolumnissa se viimeinen ähky.

Sain nimittäin eräänä päivänä oivalluksen siitä, mikä Skorpanin lounaassa niin viehättää. En ollut aikaisemmin asiaa sen syvemmin analysoinut. Taitaapi olla se, että kun astun portista sisään astun aidalla rajattuun tilaan, suojattuun vihreään rauhaan. Kun astun ovesta sisään, maailma kutistuu ja vastassa on pullantuoksuinen syli. Tulee tunne siitä, että elämä on hallittavissa. Kaikki mielessä oleva haihtuu.

Ajatella miten paljon pullia, leipiä ja leivoksia pystyy niin pienissä tiloissa aikaansaamaan. Ja tiskin takana mahtuu useampi henkilö häärimään. Huoneita on vain kolme, silti kaikki välttämätön saa tilaa. Istun siellä ja mietin miten kotoisaa lapsille olisikaan nukkua siskonpedissä rivissä ja nukahtaa takkatulen ritinään ja lämpöön, äidin ja isän rupattelua viereisessä huoneessa kuunnellen. Turvallista.

Tämä maailman hetkellinen kutistuminen ja lyhytkin hallinnan tunne on rentouttavaa. Kun siihen lisää mahaa lämmittävän sopan ja tuoksuhermoja hyväilevän ilmapiirin on kuin olisi ollut pienellä retriitillä.

Toistan tässä itseäni jälleen kerran toteamalla, että uskon vahvasti että vähemmän on enemmän.

Palattuani jälleen suureen rajattomaan ja rauhattomaan maailmaamme mietiskelin mistä ihmeestä tämä suuruudenhulluutemme on kotoisin? Mitä hyvää se oikeasti tuo tullessaan? Koleaa.

Isot pojat taistelevat vallasta, heille ”more is more” (enemmän on enemmän), eikä mikään tunnu riittävän. Miten paljon kaikkia niitä varoja, joita voisimme käyttää toisistamme huolta pitämiseen, nyt joudutaankaan pumppaamaan sotien lopettamiseen ja niiden ennaltaehkäisemiseen pelotteiden avulla. Eikä tästä hulluttelusta niin vaan voi irtisaoutua, olemme osa suurempaa kokonaisuutta.

Pietarsaaren Sanomat on ehkä ollut kuin pieni Skorpan lukijoilleen. Toistan tässä itseäni jälleen kerran toteamalla, että uskon vahvasti että ”less is more” (vähemmän on enemmän). Tämä usko ei kuitenkaan tue taloudellista kasvua, jossa kulutusta halutaan lisätä, pieneys karsitaan pois ja isous on valttia.

Lauletaan kuulkaas suurella äänellä tämä viimeinen virsi jonka toivon jäävän soimaan meidän kaikkien mieleen.

Kuvittele itsesi siihen pieneen tupaan perheen/ystävän/kissan tai koirien kanssa (terveisiä Brunolta ja Birkiltä), takkatulen ääreen ja kanelipullan tuoksuun ja sitten lauletaan yhdessä: ”En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan, Ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan”. Kiitos ja hei!