Kolumnit
Birgitta Strandberg-Rasmuksen kolumni: Sammuta odotus – ihanko totta?
Kirjoittaja on perheneuvoja, psykoterapeutti ja työnohjaaja.
Hyvät neuvot ovat olleet tarpeen! Vertaistuen merkitys on noussut arvoon arvaamattomaan. Olen toden totta tuntenut seisovani haudan partaalla väsymyksestä useampaan otteeseen tässä ”kennelin” roudaamisessa. Vain kaksi koiraa, mutta vaarallisen usein on tuntunut siltä että niitä on yksi liikaa. Kaksi on todella enemmän kuin yksi.
Birk on niin kaunis ja niin suloinen – toisinaan. Niin täynnä ininää, energiaa ja uteliaisuutta että sitä voisi muillekin jakaa – jatkuvasti. Ongelmaksi muodostui myös se, että Birkiä ja Brunoa ei voi valvomatta pitää samoissa sisätiloissa, siitä tulee aivan liian hauskaa. Ne viimeisetkin matot ovat kasassa ja tuolit ja sohvat siirtävät paikkaa. Brunosta voisi laulaa että ”Jo vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään..” Siis, hyville neuvoille ja koiraihmisten tuelle on ollut kysyntää.
Sammuta odotus, sanoi kokenut koiraihminen, jonka koirat kävelevät vierekkäin kuin enkelit iltalenkillä. Kuulinko oikein? Kuulostaapa julmalta. Olen ajatellut, että odotus-ininä vähenee kun kaipuuseen vastataan. Piti taas googlailla, ja aivan oikein, ruotsinmaalainen koiraguru, Fredrik Steen opettaa juuri samoin, jotta koirasi rauhoittuu, sammuta odotus!
Kun sitä tarkemmin pohdiskelin ja vähitellen asian oikein ymmärsin, niin otin opikseni. Jatkuva odotus, tapahtuuko kohta jotain ja mitä tämän jälkeen tapahtuu, entä sen jälkeen? kasvattaa valtavaa sisäistä stressiä ja levottomuutta. Stressi ei ole hyväksi ihmiselle, ei myöskään koiralle. Ei edes liika positiivinen stressi.
Jatkuvastihan minä siitä asiakkaillenikin jankutan: opettele olemaan tässä ja nyt, hetkessä. Mieti miltä ruoka tuoksuu ja maistuu syödessäsi. Kuuntele ja katsele luontoa ympärilläsi siellä tepastellessasi, kaikessa rauhassa, älä suorita, vaan nauti. Ajattele sitä jota silittelet. Jne..jne.. Itsensä rauhoittamisen keinoja olisi hyvä oppia jo pienestä pitäen.
Jokaiseen inisemiseen ei siis pidä vastata kun opetellaan rauhoittumista. Kun esim. autossa odotuksen ininä alkaa jo kun vauhtia hidastetaan kannattaakin tehdä automatka joka ei vie minnekään, vaan palataan kotiin, ilman sen ihmeempää. Kahvilassa istutaan kunnes Birk rentoutuu ja pistää makuulle, toivottu käytös palkitaan ja kun meikäläinen on kahvinsa juonut lähdetään kotiin.
Muistuukin mieleen lastenelokuva Shrek ja aasi joka kysyy jatkuvalla syötöllä ”Är vi framme nu? Olemmeko kohta perillä?” Horror, terror.
Palautumiseen tarvitaan sitä tylsyyttä jota myös markkinoin. Ihmisille.
Birkille paras palkinto olisi vapaasti riehua Brunon kanssa. Jos haluan koiraani vahvan siteen, jota tulevaisuudessa tarvitaan, leimaantuminen omistajaan on tärkeintä. Puhutaan tässäkin turvallisen kiintymyssuhteen luomisesta.
Koiraäitinä olen se joka palkitsee, mutta myös se joka asettaa rajat. Turvaa ja rauhaa luovat rutiinit ja riittävä lepo. Tämä ei toki merkitse elämänilon sammuttamista. Sopivasti leikkiä koiraäidin kanssa, vapautta juosta villinä metsäpoluilla ja aivotyötä harkitusti siihen väliin.
Palautumiseen tarvitaan sitä tylsyyttä jota myös markkinoin. Ihmisille. Kun tuntuu että jatkuva sisäinen ininä ei anna mielenrauhaa, onkin ehkä parempi aloittaa odotuksen sammutustyö.
Mitä jos sitten huomaakin, että kappas vaan, minulla on kaikkea sitä mitä ihminen tarvitsee ihan tässä käden ulottuvilla. Minkä perästä olinkaan juossut?