Kolumnit

Birgitta Strandberg-Rasmuksen kolumni: Lupa rakastaa

Kirjoittaja on perheneuvoja, psykoterapeutti ja työnohjaaja.

Perinteistä, rituaaleista ja seremonioista voi olla montaa mieltä. Onneksi on luvallista nähdä niiden arvo kaiken muuttuvan kaaoksen keskellä. Mitä enemmän harmaita hiuksia, sitä syvemmälle näköjään haluaa juuriaan kaivaa.

Koti piti siivottaa (en siis itse ehtinyt/jaksanut). Puutarhan pelastusoperaatioon menivät kaikki illat, kaivosta kannettiin 200 l vettä päivittäin, kun ei millään halunnut sataa – muistattehan mainitsemani puunistutusprojektin viime syksynä. Nyt sai arkiliikuntaa sydämen kyllyydestä. Puutarhakalusteet konkattiin ulos vuosien säilöstä, ne sain jynssätä juuriharjalla ja Tolulla. Askelsin pellonpientareita luonnonkukkia kauniiksi kimpuiksi keräten, niitä halusin jokaiselle pöydälle. Oli juhlat tulossa heti ensimmäiselle lomapäivälle. Pikkuipanan kastejuhlat mummilassa.

Pieni stressi on osa juhlaa – ilman sitä ei juhlien jälkeinen helpotus tuntuisi missään. Ja miten kaunista kaikki olikaan. Löysin kirppiksestä aivan ihanan kastemaljan, johon rakastuin ensi silmäyksellä (jos niin saa sanoa?). Ipanalla kudottu kastemekko yllä, vieraat juhlamielellä ja juhlapukimissa. Tämä päivä jää sisällöltään muistojen aarrearkussa arvoon arvaamattomaan. Vai mitä ajattelet seuraavasta ipanan äidin rukouksesta (kaaviossa)? ”Kiitän sinua lapsestani. Anna minulle äitinä rakkautta ja viisautta, niin että voin kasvattaa hänet tahtosi mukaan. Pidä Sinä huolta hänestä koko elämän ajan. Suo meille koti, jossa annamme toisillemme anteeksi ja kannustamme toisiamme. Auta meitä tukemaan toisiamme ja pitäytymään sinun lähelläsi myös kun kohtaamme vaikeuksia.” Entä mitä mieltä mummin rukouksesta (kaaviossa)? ”Kiitämme sinua lapsenlapsestamme, joka meille on luomakunnan ihme. Suojele häntä kaikkina päivinä. Anna meidän yhdessä kokea iloa, läheisyyttä ja hellyyttä. Ole Sinä turvanamme.” Miten tärkeitä ja suuria asioita tässä sanoitetaan, en olisi itse parempaan pystynyt. Tässä oltiin jonkin pyhän äärellä.

Se, mikä kosketti erityisesti, oli papin ele ottaa lapsi syliinsä symbolina sille, että kannamme näitä pieniä yhteisin voimin. Elämässä on ruumiillisten ja sielullisten arvojen lisäksi ne hengelliset. Hengellisyys voi olla moninaista, se ei ole vähäpätöinen asia, vaan osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Kuinka kiitollinen olinkaan tässä kohtaa kirkolle joka vaalii tätä traditiota.

Tämän kaiken kauniin keskellä ajatukseni käväisi niiden lasten luona, jotka eivät saa tavata isovanhempiaan rikkoutuneiden suhteiden vuoksi. Mikä valtava menetys sekä lapselle, että isovanhemmille, sekä tietenkin myös lapsen vanhemmille, me tarvitsemme toisiamme. Me mummit ja ukit olemme tosi tärkeitä pysyviä tekijöitä lasten maailmassa (jopa stofiileja). ”Lupa rakastaa” on suurin lahja jonka lapsillemme voimme antaa. Lupa rakastaa myös niitä ihmisiä joiden kanssa omat suksemme ovat menneet ristiin – sellaista sattuu ja tapahtuu. Mutta, meidän aikuisten suhdeongelmat eivät saisi valua seuraavan sukupolven kannettavaksi. Se ei ole terveellistä. Tässä kohtaa katseeni vaelsi kiitollisuudella iso-iso-vanhempien kaartin ohi, tänään he olivat kremppoineen ja keppeineen vielä mukana päivää juhlistamassa, huomisesta emme tiedä mitään.

Parempaa aloitusta kesälomalle en olisi voinut saada. Siunattua kesää toivotettiin meille – toivon sitä myös teille, sulattakoon aurinko sydämen jäät.