Paikallisuutiset
Kolumni: Haastateltavat pääsivät kummasti koskettamaan
Kertomus on tärkeä, ei kertoja.
Kun perjantaina 29. tammikuuta jätän vuoden mittaiseksi ehtineen pestini Pietarsaaren Sanomien ja PS Pulssin toimittajana otan vapauden jutella teistä pietarsaarelaisista.
Te nimittäin olette niitä paikallislehden kertomuksia. Olen usein saanut hämmästyä siitä luovuuden, innostuksen ja peräänantamattomuuden määrästä, jota Pietarsaaresta löytyy.
Yhtä hienoja ovat olleet hetket, joina haastattelu on arvaamatta loikannut elämää suuremmiksi pohdinnoiksi vaikka mistä. Silloin on harmittanut, että moisesta tilanteesta piti pikavauhtia palata varsinaisen palkkatyön ääreen.
Koronavuodesta huolimatta - tulkoon tunnustettua - on työ kuljettanut monen kodin keittiön tai olohuoneen pöydän ääreen kahvittelemaan. Joskus kahveista on joutunut kieltäytymään, kun ei kerta kaikkiaan ole ehtinyt.
Pietarsaaren Sanomissa työskentelyssä on ollut monta hienoa ulottuvuutta, mutta parasta oli pietarsaarelaisten kohtaaminen. Olet sekä lukija että lehden syvintä sisältöä.
Työssä on ollut haikeuden ja surunkin sävyjä. Suomenkielinen Pietarsaari on nimittäin jo pitkään kuihtunut hitaasti, mutta vääjäämättä.
Eräs pitkän linjan vaikuttaja sanoi henkilöhaastattelussa suoraan, että suomenkielinen Pietarsaari kuolee. En laittanut tuota kommenttia lehteen, mikä oli varmaan väärä päätös. Tässä työssä ei kuulu paeta todellisuutta, vaikka se olisi kuinka rujo.
Kuolema voi olla tässä yhteydessä voimakas sana, mutta hyssytellä ei parane. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä?
Tietenkään Pietarsaarta ei voi eikä pidä yrittää veitsellä leikaten jakaa suomenkielisiin ja ruotsinkielisiin. Etenkään nuoremmille kieliasia ei useinkaan ole identiteettikysymys ja kaiketi hyvä niin.
Paljon silti menetetään, jos Pietarsaari lakkaa tai on jo lakannut olemasta elävästi kaksikielinen kaupunki. Suomenkielisiä on enää noin kolmannes asukkaista, mutta paikallislehden toimittajan näkökulmasta se on yllättävänkin paljon.
Nimittäin kun työssä kohtaa esimerkiksi virkamiehiä tai pienyrittäjiä, niin suomenkielisiä heistä on häviävän harva. Tulee ihmetelleeksi, että missä se kolmannes luuraa. Pietarsaaren suomenkieliset ovat pienentynyttä kokoaankin näkymättömämpi ja kuulumattomampi vähemmistö.
Omat työni jatkuvat Kokkolassa sanomalehti Keskipohjanmaassa, jossa aloitan toimittajana heti maanantaina 1. helmikuuta. Keskipohjanmaa ja Pietarsaaren Sanomat kuuluvat samaan KPK Mediaan.
Koska asun nykyään Etelä-Pohjanmaan puolella Evijärvellä kehkeytyy elämästä melkoista pohjalaista maakuntamatkailua, tuleehan työmatkalla aina poikettua Pohjanmaallakin.
Kiehtova lukunsa on, että Järviseutukin on kuin oma maakuntansa; omaleimainen savolaiskiilan alue. Toisaalta etenkin Evijärven siteet Pietarsaareen ovat aina olleet läheiset.
1980- ja 1990-lukujen PS-arkistoja selaillessa yllättyy, kuinka laajasti lehdessä Evijärven asioista kerrottiin. Suomenkielisen Pietarsaaren juuret ovatkin merkittäviltä osin Järviseudulla.
Kertomus on tärkeä, ei kertoja.
Ensimmäinen Pietarsaaren Sanomissa julkaistu kertomukseni näki päivänvalon vuoden 1991 elokuussa ja aiheena olivat Puolassa 17-vuotiaana kesätyöläisenä keräämäni havainnot ja kokemukset.
Myöhemmin eli vuonna 2002 alkoi vuosittaisten keksittyjenkin tarinoiden aika, kun PS:n ensimmäinen kesädekkarisarja näki päivänvalon. Niitä olen sittemmin kirjoittanut yhdeksäntoista kappaletta.
Erilaisia kolumnipalstoja, juttusarjoja, jalkapalloa, jopa viikoittainen kokkauspalsta kymmenkunta vuotta sitten. Monenlaista tekstiä on ollut ilo Pietarsaaren Sanomiin kolmenkymmenen vuoden aikana tuutata ja viimeisen kahdentoista kuukauden ajan jopa kuukausipalkalla.
Mikäli juttujen lukeminen on ollut puoliksikaan yhtä mukavaa kuin niiden kirjoittaminen, niin meillä on mennyt hyvin.
Lopuksi erityinen mielihyvän aihe. Ehdin vuoden aikana työskennellä kolmen pietarsaarelaisen paikallisjournalismin legendan eli Pirkko Högkullan, Pentti Hörin ja Heimo Riihimäen kanssa. Se oli kunnia ja onhan tässä iässä virkistävää saada joskus tuntea itsensä junioriksi.
Paikallisuutiset
