Kolumnit

Laura Palovuoren kolumni: Aikuinen pärjää – vai pärjääkö?

Kirjoittaja on jordanianruotsinsuomalainen paluumuuttaja

”Se on aikuinen, kyllä se pärjää!” on tuttu lausahdus meille suomalaisille. Tässä yhteydessä on hyvä määritellä, mikä on aikuinen. Yleensä miellämme tietynlaisen käyttäytymisen aikuismaiseksi. Aikuinen on vastuuntuntoinen, aikuinen ymmärtää tekojensa seuraukset, aikuinen osaa pyytää ja antaa anteeksi, aikuisella on omat tulot ja menot, aikuisella on koti, koira, puutarha, auto ja lumikola. Syksyisin aikuiset ennakoivat ja laittavat sipulikukkia maahan, jotta keväällä näyttää kivalta. Aikuinen tietää, mitä tehdä, kun akku tyhjenee pakkasella, eikä auto lähde aamulla käyntiin.

Voimme helposti nimetä muutaman elämänvaiheen, jossa aikuisen pärjääminen ei ole niinkään varmaan. Mielenterveyden menettäminen on yksi vakavimmista uhista pärjäämiselle, vaikka olisi aikuinen. Työpaikan menettäminen, omien rahojen ja tulevaisuuden hallinnan menettäminen voivat suistaa aikuisen pärjäämättömyyteen.

Vaikka Suomessa toitotetaan kunniakasta yksinpärjäämistä, niin sosiaalisten verkostojen merkitys tunnustetaan täälläkin. Jos menetät työsi, mutta tunnet riittävän monella eri alalla olevaa ihmistä, saatat saada uuden työn alta aikayksikön. Yhdistystoiminnassa pidät mielesi virkeänä, ja avuliaat ystäväsi auttavat hädässä.

Nyky-yhteiskunnassa on kuitenkin eräs sudenkuoppa. Jos ihminen rekrytoidaan työsuhteeseen, jossa hän tekee suurimman osan työstä etänä, ja työpaikka ei huolehdi työyhteisöllisyyden toteutumisesta, on vaarana yksinäisyys. Vaikka olisit kuinka aikuinen hyvänsä, et voi mitenkään hypätä työkavereiden ajatuksiin, jos kukaan ei ole yhteydessä sinuun. Etätyön tekeminen on tunnetusti tehokasta ja kotona omassa rauhassa näppiksen naputtelu edistää työtehtäviä nopeammin kuin työpaikan kahvihuoneessa rupattelu. Mutta toisinaan, voi olla, että ihminen, joka ei rupattele työkavereiden kanssa, saattaa työssään alkaa edistää jotain vähemmän tärkeää tai mikä pahinta, jotain mikä on jo tehty.

Työnteko on paljon muutakin kuin vain tietokoneen ruutu, kuulokkeet ja etäkokoukset tai tekniset yhteistyöalustat. Taikasana on ”psykologinen turvallisuus”. Se käsittää ajatuksen kaikkien huomioimisesta. Etäkokouksessa ei elekieltä näe, joten osallistujilla on suurempi vastuu antaa kaikkien esittää omat näkemyksensä. Onko tunnelma sellainen, että kaikki uskaltavat puhua? Pitääkö aina yksi monologia ja muut eivät vaivaudu? Ratkaisu mukana pärjäämiseen ei tietenkään ole aikuisten etätyöoikeuden vähentäminen, vaan uusien työmenetelmien omaksuminen ja yhteisten pelisääntöjen luominen.