Kolumnit

Laura Palovuoren kolumni: Olen etuoikeutettu pyöräilijä pikkukaupungissa

Kirjoittaja on Pietarsaaresta lähtöisin oleva jordanianruotsinsuomalainen paluumuuttaja.

Olen etuoikeutettu, kun voin ajaa pyörällä. Usein ajatellaan, että hieno auto on merkki etuoikeutetusta asemasta. Mutta tosiasiassa kaikkialla maailmassa on kaikenlaisia teitä, joilla voi ajaa kaikenlaisilla autoilla. Autolla voi ajaa kuoppaisella soratiellä, autolla voi ajaa ruuhkaisessa kaupunkikeskustassa ja auto kulkee, vaikka olisi jonkun verran lumihankeakin.

Pyöräily sen sijaan on melko lailla pohjoismainen etuoikeus. Kaupunkien rakenne ottaa huomioon monenlaiset liikkujat. Pohjanmaalla asuvalla on lisäksi se etuoikeus, että maasto on suhteellisen tasainen. Ääriesimerkkinä hankalasta maastosta voin tässä mainita Ammanin. Se on rakennettu vuorille. Mäet ovat paikoin niin jyrkkiä, ettei siellä pääsisi polkupyörällä ylös ja jos pääsisi, niin alastulo vaatisi luultavasi kunnon suojavarusteet.

Lisäksi erityinen etuoikeus on asua Pietarsaaressa, lyhyiden välimatkojen pikkukaupungissa. Olen todella etuoikeutettu, sillä lapseni pääsevät pyöräteitä pitkin kouluun ja minä töihin. Miten hienolta tuntuukaan aamuisin hakea pyörä ulkovarastosta ja kiitää raikkaassa ilmassa. Ja todella, myös se on etuoikeus, että meillä ilmanlaatu on niin hyvä, että voimme nauttia sen hengittämisestä myös hengästyneenä.

Viikko sitten Pietarsaaressa satoi aika paljon lunta. Ajattelin, ettei lumi meitä pysäytä, että kyllä siellä aina jotenkin pääsee. Lähdin keskustasta tyttäreni kanssa pyöriä raahaten kahden kilometrin matkalle kello neljä iltapäivällä. Olimme kotona kello viisi! Pyörät eivät siis oikein liikkuneet. Me työnsimme ja vedimme ja raahasimme ja kannoimme, ne keräsivät lumipaakkuja lokasuojan ja renkaan väliin, me kompastelimme, sadattelimme, puhisimme ja välillä lepäsimme. Kjell Westö olisi esiintynyt illalla kirjastossa, mutta me emme kerta kaikkiaan jaksaneet lähteä.

Viime viikolla torstaiaamuna kaikki tiet ja pyörätiet oli aurattu, ja elämä saattoi jatkua. Suurkiitos lumiauran kuljettajille. Kontrasti keskiviikon ja torstain välissä oli kuitenkin niin suuri, että aloin ajatella saavutettavuutta yleensä.

Lumen auraamatta jättäminen ei välttämättä haittaa niitä, jotka ovat etuoikeutettuja autonomistajia. Se ei välttämättä haittaa niitä, jotka ovat niin vahvoja, että jaksavat raahata pyörää polven syvyisessä hangessa. Mutta kaupunki koostuu muistakin. On niitä, joiden pitää päästä kymmenen minuutin kävelylle lonkkaleikkauksen jälkeen. Tai niitä, jotka pyörittävät pyörätuolin renkaita, työntävät lastenvaunuja, tai niitä, jotka tarvitsevat rollaattoria.

Hyvinvointialueet voisivat hankkia kaikille asukkaille sukset ja lumilapion. Kyllä kansa pysyisi terveenä, kun se hiihtäisi kouluun ja työpaikoille.

Kjell Westön lisäksi voidaan pyytää esiintymään vaikka Käärijä tai presidentti, mutta jos tien pintaa ei näy, niin yleisön koostumus saattaa olla yksipuolinen, he ovat maastoauton omistajia. Huonoa teiden kunnossapitoa voitaisiin verrata nettiyhteyksien katkaisemiseen. Eli kaikkea on tarjolla, mutta sitä ei voi käyttää, kun kaista ei toimi.

Keskiviikkoiltana lumitöitä tehdessäni piru istahti lumilapion päälle. Sillä oli hyvä idea yhteiskunnan kehittämiseksi. Terveyspalveluista pitäisi nimittäin säästää ja parhaimmat säästöt saataisiin, jos ehkäistäisiin kansansairauksia.

Hyvinvointialueet voisivat hankkia kaikille asukkaille sukset ja lumilapion. Kyllä kansa pysyisi terveenä, kun se hiihtäisi kouluun ja työpaikoille, ja iltaisin jokainen lapioisi tunnin verran katuja auki.

Vaikka luultavasti on niin, piru tuumaili, ettei tässä ole varaa edes suksiin tai lumilapioihin, eikä mihinkään muuhunkaan terveyttä ennaltaehkäisevään toimintaan. Turvallisinta on julistaa ulkonaliikkumiskielto lumisien päivien varalle.