Kolumnit

Tony Syrjäsen kolumni: Merkityksellisyyden kokeminen määrittelee kaiken

Kirjoittaja on ihastunut maailmankaikkeuden ihmettelemiseen.

Koska jokaisella on omat oudot tottumuksensa ja tapansa, niin on myös minulla. Yksi niistä liittyy elämysten tarkoitukselliseen lykkäämiseen. Jos tiedossa on jokin hyvä leffa, sarja, kirja tai musiikkia, en välttämättä hyppää niiden vietäväksi saman tien vaan jätän elämyksen odottamaan itseään. Syytä tähän en tiedä itsekään, mutta ainakin näin toimimalla tarvitsee harvemmin pähkäillä, mitä sitä seuraavaksi lukisi, katsoisi tai kuuntelisi.

Yksi tällainen lykätty elämys on ollut Ville Verkkapuron esikoiskirja ”Pete”. Kirjan sijoittuessa merkittäviltä osin Pietarsaareen ja osin myös tuttuihin hahmoihin, kiinnostus teokseen oli luontaista.

Itselleni kirjan päällimmäiseksi sanomaksi jäi addiktioiden suhde ihmiseen ja toisaalta ihmisten suhde addiktioihin ja addikteihin. Mielivaltaisen laajalla pensselillä maalailtuna addiktoitua voi mihin vain ja kaikki mielihyvää tuottavat toistuvat valinnat voidaan tulkita addiktioksi.

On tietenkin eri asia addiktoitua esimerkiksi vaeltamiseen, kirjallisuuteen tai taiteeseen kuin vaikkapa päihteisiin, mutta taustalla saattavat vaikuttaa samat aivokemialliset ilmiöt. Kirjassa esitetäänkin mielenkiintoisella tavalla, että päihteet ovat vain yksi tapa etsiä merkityksellisyyttä elämään. Päihteet eivät siis ole välttämättä ongelma numero yksi, ne ovat vain oire merkityksettömyyden kokemuksesta, jota paikataan päihteillä. Saman mutta terveellisemmän lopputuloksen saa aikaan, kun merkityksellisyyden löytää jostain kestävämmästä kiinnostuksen kohteesta. Sarkastisen hirtehinen sanonta ”urheilu on pilannut monta hyvää ryyppymiestä” kiteyttää asian osuvasti.

Päihteet eivät ole välttämättä ongelma numero yksi, ne ovat vain oire merkityksettömyyden kokemuksesta, jota paikataan päihteillä.

Yhteiskunnallisesti tarkasteltuna meillä on vielä paljon tekemistä addiktioihin ja addikteihin liittyen. Esimerkiksi huumeriippuvaisten epäinhimillistäminen on melko arkipäiväistä. Puhutaan narkkareista ja yhteiskunnan pohjasakasta, vaikka yksilöiden kohtalot ja valinnat näiden käsitysten taustalla voivat olla hyvin moninaisia. Ja vaikka huumeet vaikuttavat välittäjäaineiden toimintaan ja lisäävät hyvänolon tunnetta tuottavia hormoneja, lähellekään kaikki huumeita kokeilleet eivät ole addiktoituneet niistä. Jos esimerkiksi ihminen kokee elämässään merkityksellisyyttä ja asiat ovat muutenkin kutakuinkin reilassa, addiktoituminen huumeisiin on huomattavasti epätodennäköisempää.

Siksi addiktioista ja addikteista keskusteltaessa pääpainon tulisikin liittyä syihin addiktioiden taustalla. Yksilöä alentava ja yksinkertaistava retoriikka ei auta mitään. Päihdeongelmat eivät poistu epäinhimillistämällä ja rangaistuksilla, saati niiden koventamisella, mutta niillä voidaan kyllä vaikeuttaa asian hoitamista. Jos esimerkiksi rangaistuksia koventamalla voitaisiin saada aikaan jotain positiivista, Yhdysvallat olisivat siitä malliesimerkki. Nyt se kyllä on malliesimerkki, mutta ainoastaan negatiivisella tavalla.

Verkkapuron kirja on ajoittain hyvin synkkää kerrontaa. Koska vietin villeimpiä poikamiesvuosia kirjassakin mainitun enonsa kanssa, törmäsin toisinaan myös tulevaan kirjailijaan. Kirjassa Villen kuvaillaan olleen lapsena hyvin kiltti ja iloinen, jonka voi hyvin allekirjoittaa. Kirjaa lukiessa ei voinut olla miettimättä, polttiko kirjailija elämänilonsa jo lapsena loppuun. Mutta mitä pidemmälle kirja etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei näin suinkaan ole. Kirja antaa myös paljon ajateltavaa niin päihteistä, addiktioista kuin elämästä laajemminkin.

Lopulta Verkkapuron esikoisteoksesta muodostuu eräänlainen toivon statement, joka jättää lukijansa optimismin ja lämpimän hymyn valtaan. Elämän polusta muodostuu lopulta juuri sellainen kuin siitä itse tallaamme. Mennyttä polkua ei voi muuttaa, mutta minne polku vie, riippuu meistä itsestämme.