Kolumnit

Tony Syrjäsen kolumni: Osallistuvaa budjetointia - kuntalaisiakin kiinnostaa…

Kirjoittaja on ihastunut maailmankaikkeuden ihmettelemiseen.

Olipa kerran kaukainen maa, jonka reunamilta löytyi keskisuuri kunta. Maa ei ollut tunnettu toimivasta demokratiasta vaan korruptiosta, eriarvoisuudesta ja yleisestä epäluottamuksesta poliitikkoihin. Maan laitamilla sijaitsevan kunnan asukasluku oli 200 000, mutta politiikkaan osallistuivat vain harvat ja vielä harvempia se kiinnosti.

Kun poliitikot operoivat omassa maailmassaan, jakoivat rahaa kitsaasti sinne missä sitä olisi tarvittu mutta sitäkin innokkaammin toisilleen, eikä kuntalaisilla ollut juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan, kuntapolitiikka ei ymmärrettävästi herättänyt kaupungissa kovin suurta kiinnostusta.

Kunnassa järjestettiin taas kerran turhat mutta pakolliset pormestarivaalit. Vastakkain oli kaksi ehdokasta, jotka jatkaisivat demokratian rapauttamista perinteitä kunnioittaen. Herra nimeltä Julio Cháves oli nimetty kolmanneksi ehdokkaaksi, mutta hänen mahdollisuutensa olivat olemattomat. Vaaliohjelmakin oli sekoitus utopiaa ja naiivia typeryyttä. Sen kantava teema oli, että jos kansa valitsee Julion, hän antaa vallan kunnan asukkaille.

Mutta kuten saduissa usein käy, myös tässä tarinassa ihmeestä tuli totta. Cháves voitti vaalit täpärästi. Eikä siinä vielä kaikki. Hän myös piti sanansa. Koko kunnan investointibudjetti, seitsemän miljoonaa dollaria, käytettäisiin asukkaiden päätösten mukaisesti.

Vaalit hävinnyt vanha eliitti katsoi kauhuissaan sivusta, kun hartaasti rakennettu korruption kehto alkoi murenemaan. Suhmurointiin tottuneet poliitikot totesivat tulleensa räikeän oikeudenmukaisuuden uhreiksi: ei enää ilmaisia lounaita, ruskeita kirjekuoria tai edes puoli-ilmaisia huvilatontteja.

Mitä tästä kaikesta hulluudesta seurasi? Kymmenen vuoden jälkeen kaupunki kehittyi huimasti. Kouluja ja teitä oli rakennettu enemmän kuin koskaan, asuinalueita kunnostettu ja politiikka alkoi kiinnostamaan muitakin kuin kulmakuppilan jupinaryhmää. Jopa 15 000 ihmistä osallistui vuosittain päättämään yhdessä, minne veroilla kerätyt miljoonat käytetään.

Kuten joku jo ehkä arvasikin, tarina ei ollut satua. Kyse on Venezuelassa sijaitsevasta Torresin kunnasta, jossa siirryttiin vuonna 2004 osallistuvaan budjetointiin. Osallistuvassa budjetoinnissa kuntalaiset saavat itse päättää budjettiin määrättyjen varojen käyttökohteen.

Torres ei edes ole mikään erityinen poikkeus. Osallistuvaa budjetointia on käytetty menestyksekkäästi tuhansissa kaupungeissa ympäri maailman. Paremmista tuloksista, verovarojen tarkoituksenmukaisemmista käyttökohteista ja kansalaisten kasvavasta kiinnostuksesta politiikkaan löytyy esimerkkejä niin Hampurista, New Yorkista, Sevillasta, Méxicosta kuin Brasilian Porto Alegresta.

Vaikka elämme yhdessä vähiten korruptoituneimmista maista, myös Pietarsaaressa on tuskailtu politiikan vähäistä kiinnostavuutta. Etenkin nuoret saattavat kokea politiikan vieraaksi ja arjessa merkityksettömäksi, suljettujen kabinettien nuijanheilutteluksi. Eikä mikään viittaa siihen, että trendi olisi muuttumassa.

Osallistuvasta budjetoinnista voisi kuitenkin olla muutoksen tuulahdukseksi, jolla on potentiaalia kasvaa vuosien saatossa kunnon puhuriksi. Mikään ei lisää kiinnostusta tehokkaammin kuin se, että asioihin voi vaikuttaa oikeasti käytännön tasolla eikä ainoastaan joka neljäs vuosi vaaleissa.

Pedersöre päätti joulukuussa 10 000 euron määrärahasta osallistuvaan budjetointiin. Hukkaan siihen käytetyt varat eivät mene koskaan, mutta niillä saatetaan saada aikaan paljon. Myös politiikan yleisen kiinnostavuuden suhteen.

Pedersöre panosti. Mitä tekee Pietarsaari - katsotaanko, korotetaanko vai kipataanko?