Kolumnit

Birgitta Strandberg-Rasmuksen kolumni: Kerran äiti – aina äiti

Kirjoittaja on perheneuvoja, psykoterapeutti ja työnohjaaja.

”Miksi kukaan ei kirjoita varoituksen sanoja siitä, että äitiys ei lopu koskaan?”, kysyi eräs jo aikuisten lasten äiti minulta. Lupasin kirjoittaa. Vaikka ei ihan vielä ole äitienpäivä niin nyt kuitenkin äitiydestä kirjoitan, koska se on jokapäiväistä. Ei taaskaan mitään kaikenkattavaa, vaan vähän mitä mieleen on pulpahtanut, plus jaettuja kokemuksia vuosien mittaan. Joka ikinen äiti ja lapsi ovat erilaisia ja jokaisella on ihan ikioma kokemuksensa. Joku isä saa kirjoittaa isyydestä.

Kaikki alkaa lapsen kaipuusta, suunnitellusti – tai vahingosta, konsteja on monia. Äitiyteen liittyy tosi paljon odotusta kun sitä lähemmin katselee. Yhdeksän kuukauden odotusaika, jolloin henkisesti valmistaudutaan siihen mitä tuleman pitää.

Tilauksessa terve pyylevä, tyytyväinen vauveli, pitkiä ihania kävelyitä kevätauringon paisteessa laulurastaan laulaessa. Raskauden loppupuolella jo odotetaan että kohta pääsisi synnyttämään, on aika paksu fiilis, ja keuhkot kaipaavat omaa tilaa. Sisäiset jalkapallo-ottelut osuvat välillä kylkiluihin.

Kun ollaan synnytyssalissa odotetaan, että se ponnistus olisi mahdollisimman pian ohi. Lapsen syntymä jää iäksi mieleen, koska se on kokemuksena ihan omaa laatuaan. Ehkä yhtä lähellä traumakokemusta kuin armeija miehille/naisille? Positiivinen asia itsessään, uuden elämän alku, mutta niin kovan fyysisen tuskan kautta, että moni luulee, että henki tässä menee.

Mikä autuus ja ihanuus jos – ja kun kaikki selvisivät hengissä, endorfiinien määrä sai ainakin itseni laulelemaan. Sitten odotetaan että maito alkaisi tihkua rinnoista, sen jälkeen odotetaan kotiinpääsyä.

Yöttömiä öitä (niistä Lapissa nautitaan) ja ihan uudenlaista yöelämää on tarjolla. On tietenkin niitäkin vauvoja jotka syövät ja nukkuvat ihan ihmisiksi heti alkuun. Kunhan kolme kuukautta on mennyt, niin sitten helpottaa, sanotaan. Odotetaan hampaita, sitä että vauva oppii kääntymään selältä masulleen, että vauva oppii konttaamaan, syömään perunoita ja kävelemään. Jokaisen odotuksen palkitsevuus saa äidin sydämen sulamaan ihan hetkeksi.

”Minä itse!! En haluu!!” Voi kunpa uhmaikä olisi pian ohi. On kyllä pakko päästä töihin, siellä on helpompaa. Äidin sydän on kallellaan ja kahtia jaettu kun pitää ensi kertaa lapsensa tarhaan jättää. Tätäkin päivää on hartaasti odotettu.

Ja sydäntä särkee kun kouluikään on päästy, taas kaikki muuttuu, lapsen elämään tulee muita ihmisiä, jotka osaavat ja tietävät enemmän kuin äiti, kuningattaren aikakausi on ohi. Ja kaverit alkavat yhä enemmän kiinnostaa.

Hyvä niin, niin sen olla pitää, kyllä äiti sen tietää, mutta kun sydän ei oikein tahdo ymmärtää. Löytyykö kavereita, kohdellaanko lastani hyvin? Huolta, pelkoa, ahdistusta... tahdon hänelle niin paljon hyvää.

Äitiys on siis elämänpituinen kutsumus, johon kasvetaan ja jossa jatkuvasti kasvatetaan, siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Hyvänen aika, kello on 24:00 eikä pojankloppia vielä näy, lähdenkö etsimään? Murkkuikä on jälleen toisenlaista odotusaikaa. Ja minkähänlaista kaveria sieltä kotiin talutetaan? Osaavatkohan valita hyvän kumppanin itselleen? Kuka tietää mitkä opinnot takaisivat työpaikan ja taloudellisesti turvatun tulevaisuuden?

Tulee äitiä ikävä, siis äitinä omaa äitiä - apua. Joku juhannus sitten vietetään aikuisen lapsen häitä, vihdoinkin, nyt helpottaa!

Tulee Whatsapp -viesti sieltä, toinen täältä. Parisuhdeongelmia, jotain outoja näppyjä, auto hajosi kasitiellä. Voisitko hakea pojan tarhasta, kissanhoitajaa tarvittaisiin, olisiko hyvää syötävää, lammaspaistia tai riisipuuroa vaikka, sellaista kuin ennen vanhaan? Voisitko lainata rahaa? Tarvittaisiin takuumiehiä.

Uupumusta, erotaan, lapsettomuutta – kannetaan aikuisten lasten elämänsuruja - vapaaehtoisesti. Ja äitinä ollaan aina takaisin ruudussa yksi. Olet minulle rakas, tärkein maailmassa, yritän parhaani, mahdollisuuksien mukaan, ja joskus yli niidenkin, olla siellä kun ja missä äitiä tarvitaan.

Äitiys on siis elämänpituinen kutsumus, johon kasvetaan ja jossa jatkuvasti kasvatetaan, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Eikä siitä hevin luopuisi! Mutta, jokaisen äidin on löydettävä ne omat rajat, koska rajattomuus ei suosi ketään, äitikin on ihminen.