Paikallisuutiset

Tony Syrjäsen kolumni: Ilmastoähky

Kasvihuoneilmiö on ensimmäinen ilmastokeskusteluun viittaava termi, johon muistan törmänneeni. Tuolloin maailmaa ihmeteltiin 80-luvulta käsin.

Samoihin aikoihin otsikoissa vilahteli otsonikato, jonka aiheuttajaksi nimettiin mm. ponnekaasut. Hiuslakkaan kuontalonsa säännöllisesti hukuttaneet teinit kokivat ensimmäisen maailmanahdistuksensa. Sittemmin hiuslakkaputelit saivat uudenlaisen ponnekaasunsa, ja 80-luvun teinit huokasivat helpotuksesta – emme sittenkään tuhonneet maapalloa.

Tänään ilmastokeskustelu on ihan omissa sfääreissä. Siitä on tullut politiikkaa, jota jokainen suuntaus käyttää omiin tarkoituksiinsa. Tiede ja tutkimus sen kaiken taustalla tuppaa jäämään sivurooliin.

Koska koen ajoittaista tarvetta sukeltaa erilaisten keskustelumaailmojen ristituleen, hyppäsin hetkeksi ilmastokeskustelun tuuliseen maailmaan. Matka oli opettava. Ja toisaalta se ei opettanut paljoakaan.

Opin mm. sen, että ilmastonmuutokseen liittyviä yksityiskohtia on liioiteltu pitkin matkaa myös tutkijoiden toimesta – tai ainakin otsikoihin halajavien tutkijoiden toimesta. Tämä taas ei ole kovin hyvä strategia silloin, kun kyse on tärkeästä asiasta, johon olisi syytä suhtautua vakavasti.

Jos sanot vuonna 2007, että Arktisella napa-alueella ei ole enää kesäisin jäitä vuonna 2013, ja olet väärässä, se ei erityisesti kasvata esittämäsi asian uskottavuutta. Jotkut tutkijat kuitenkin olivat vahvasti tätä mieltä, ja koska jäät eivät ole hävinneet tänäkään päivänä, arvio saattoi sisältää hätiköityjä johtopäätöksiä.

Ilmastokeskustelun myrskyisässä maailmassa ei voi myöskään olla törmäämättä ilmastoskeptikoihin. Skeptikot esittävät mielellään, että ilmastonmuutokseen liittyvissä tutkimuksissa on epävarmuustekijöitä (jossa he ovat täysin oikeassa). Innokkaimmat skeptikot vetävät tästä suoran johtopäätöksen, että ihmisellä ei ole mitään osuutta ilmastonmuutokseen suuntaan tai toiseen.

Jos napajäätiköiden hupeneminen oli joiltain tutkijoilta hätiköity johtopäätös, innokkaimpien skeptikoiden johtopäätöksessä on vaikea nähdä edes logiikkaa.

Matkallani tuiskuavassa ilmastokeskustelussa opin myös sen, että jos joku 16-vuotias tyttö (tässä tapauksessa Greta Thunberg) on päässyt asiansa kanssa suureen julkisuuteen ja tämä sattuu olemaan eri mieltä ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa kuin itse, niin tyttöä voi huoletta parjata kaikilla mahdollisilla negatiivisilla adjektiiveilla, mitä omista ja kavereiden arsenaalista sattuu löytymään.

Ei tästä kovin kauaa ole, kun sellaisia aikuisia, jotka hyökkäsivät samalla tavalla alaikäisten kimppuun, pidettiin yleisesti vähemmän kunniallisina. Vastakkainasetteluilla ja propagandalla on toki kautta aikojen pyritty epäinhimillistämään niitä, jotka eivät jaa samoja arvoja tai maailmankuvaa, joten siinä mielessä emme ole ihan uusilla areenoilla.

Opintomatkani piti sisällään paljon muitakin huomioita, mutta yksi kantavin jäljelle jäänyt ajatus on, että ihminen on edelleen mielenkiintoinen eläin. Ollakseen aivan erityisen vahvasti jotain mieltä, se ei tarvitse objektiivista vahvistusta näkemykselleen. Sille riittää, että kyse on omasta mielipiteestä, jota hellitään kuin omaa lasta. Ja naapurin mukuloissahan se vika aina on.

Koin matkallani onneksi myös jotain sellaista, joka antoi toivoa toivottomalle optimismilleni. Ihan kaikki keskustelu ei ollut pelkkää oman näkemyksen yksipuolista torvisooloa.

Välillä törmäsi harmoniaan ja aitoon kuuntelemiseen, vaikka osapuolet eivät olleetkaan asioista yhtä mieltä.

Sinä päivänä, kun osaamme ihmiskuntana kuunnella ja oppia toisiltamme myös silloin, kun emme ole samaa mieltä, olemme saavuttaneet jotain oleellista ja voimme olla ylpeitä itsestämme.

Matkaa on, mutta niin on toivoakin.