Paikallisuutiset

Laura Palovuoren kolumni: Monikielisyys lisää elämänlaatua

Minä olin lapsena yksikielinen. Suorastaan pelkäsin kaikkea ruotsin kieleen liittyvää. Pelästyin, jos joku puhutteli minua. Kerran minulta kysyttiin, tiesinkö mitä kello oli. Juoksin pois ja vasta kotona hiljaa mielessäni annoin kysymyksen valua tietoisuuteeni ja muotoilin siihen myös vastauksen. Tottahan minä numerot ruotsiksi osasin. Oli harmillista, ettei henkilö, joka kelloa oli kysynyt, enää ollut lähistöllä.

Olisiko minunkaltaiselleni ujolle lapselle voinut opettaa valmiuksia toisen kielen oppimiseen jo päiväkodissa tai esikoulussa? Millaiset eväät olisin saanut, mikäli olisin osannut spontaanisti vastata selvään kysymykseen? Olisinko uskaltautunut harrastuksiin, jos olisin ymmärtänyt toista kotimaista?

Yksikielisyys on koko maailman mittakaavassa aika harvinaista. Raja-alueilla asuvat puhuvat luonnostaan kahta tai useampaa kieltä. Monissa maissa on oman kylän kielen tai heimokielen lisäksi koko maan yhteinen virallinen kieli. Siirtomaavaltojen ajoilta monessa maassa on vieläkin pakko opetella englantia, espanjaa, portugalia tai ranskaa.

Jordania on ollut Britannian alaisuudessa vuoteen 1946 asti. Kaikissa päiväkodeissa opiskellaan englantia niin tiiviisti, että lapsella on kouluun mennessään valmiudet valita arabialainen tai kansainvälinen koulu. Myös jordanialaisissa kouluissa opetetaan englantia niin paljon, että sitä ei voi kutsua vieraan kielen, vaan pikemminkin kuin toisen äidinkielen opiskeluksi. Käytännössä englannin, kuten minkään muunkaan oppiminen tai oppimisen seuraaminen, ei aina toteudu, vaan kaikki on hyvin paljon kiinni opettajien tai vanhempien viitseliäisyydestä. Keskimäärin voidaan kuitenkin todeta, että koko kansan kielitaito on verrattain hyvä.

Pietarsaaren ei tarvitsisi jättää ketään yksikieliseksi, vaan koko väestölle voitaisiin antaa erinomaiset eväät monikielisyyden kehittämiseen.

Synkkää historiaa emme voi muuttaa. Surkuttelu ei auta, vaan asiat on käännettävä voimavaroiksi. Monikieliset pärjäävät työelämässä yksikielisiä paremmin. Kahdella kielellä selviytymisen tunne antaa itsetuntoa.

Pietarsaaren ei tarvitsisi jättää ketään yksikieliseksi, vaan koko väestölle voitaisiin antaa erinomaiset eväät monikielisyyden kehittämiseen. Väestön väheneminen aiheuttaa taas keskustelua kouluverkon karsimisesta. Jokatapauksessa tarvitaan rohkeita ehdotuksia kieliryhmien yhdistämisestä. Päättäjiä saattaa hirvittää, mutta se olisi lasten etu.

Kysynkin nyt, että miksi ihmeessä Pietarsaaressa taas surkutellaan väestönmäärän vähenemisellä. Yksikieliset muuttavat pois. Suomenkieliset muuttavat muualle Suomeen ja ruotsinkieliset muuttavat Ruotsiin.

Antakaa kaikille lapsille mahdollisuus kehittyä kaksikielisiksi jo pienestä pitäen. Maahanmuuttajille kannattaa opettaa heti kättelyssä kaksi uutta kieltä. Pakolaislapset, jotka tulevat epämääräisiltä raja-alueilta ja osaavat jo useampaa kieltä, voivat vaivatta omaksua kaksi uutta kieltä. Muualta Suomesta tuleville yksikielisille kannattaa tarjota ainakin kahvinjuontisanasto toisella kotimaisella. Kukoistava kaksikielisyyteen kannustava kulttuuri saattaisi poistaa ainakin osan kouluverkon karsimiseen liittyvistä ongelmista.