Kulttuuri

Laura Palovuoren arvio Pietarsaaren Näyttämön Hiirenloukusta: "Kun menneisyyden haamut nousevat, kaikissa on jotain epäilyttävää"

– Mitä sinä oikeastaan tiedät vieraistasi?

– Minä en välitä heidän menneisyydestään, kunhan he vain maksavat minulle 7 puntaa viikossa...

Pietarsaaren Näyttämön näytelmä Hiirenloukku sai ensi-iltansa launtaina. Näytelmä on dekkarikirjailijoiden äidin, Agatha Christien käsialaa ja se piti katsojat jännityksessä ihan viimeisille sekunneille saakka.

Pariskunta Giles ja Mollie Ralston ovat perustaneet täysihoitolan Monkswellin kartanoon ja ensimmäisenä päivä paikalle saapuu viisi vierasta. Kaamea lumipyry tukkii kuitenkin tiet ja pihat, eikä kukaan pääse kartanosta pois tai sinne sisään. Kaiken kukkuraksi puhelinlangat menevät poikki. 1950-luvun Englannissa on sodan jäljiltä traagisia kohtaloita, kaikilla on jotain salattavaa menneisyydessään.

Jännitys tiivistyy kohtaus kohtauksen jälkeen. Kun sitten yksi vieraista kuolee, menneisyyksien haamut nousevat esiin. Agatha Christien tyyliin kukaan ei välty epäilyksiltä. Kaikissa, niin vieraissa kuin isäntäväessäkin on jotain epäilyttävää.

Mutta kuten aina, käsikirjoitus on pelkkä luuranko, joka tarvitsee lihat ja nahat ylleen. Roolitus on osunut nappiin ja näyttelijät ovat vakuuttavia. Ohjaaja Göran Sjöholm saa näyttelijäporukan kantamaan käsikirjoitusta ja koko paketin kulkemaan oikeaan suuntaan.

Harjoitukset ovat alkaneet elokuussa eli ryhmä on harjoitellut tiiviillä aikataululla. Näyttelijäporukka on tehnyt uskomattoman ison työn. Vuorosanojen harjoittelun lisäksi jokainen on todellakin työstänyt rooliaan. Näytelmän hahmoilla on jokaisella oma erityinen luonteensa, joka paljastuu katsojille vähä vähältä tarinan edetessä.

Lavasteet, valaistus ja äänet ovat näytelmässä tärkeässä osassa. Missä olit ja mitä kuulit silloin kun murha tapahtui? Christina Björklundin puvustus ja Marko Luodon sekä Göran Sjöholmin toteuttama lavastus antavat tapahtumille oikean tunnelman. Näytelmän toteutuksessa hauskana yksityiskohtana voisi mainita itse Agatha Christien (Marja-Leena Granberg). Hän arvoisassa kirjailijan ylhäisyydessään istuu koko näytelmän ajan nojatuolissa ja valvoo tapahtumien kulkua.

Mervi Soini ja Kari Jämsä esittävät vuoden naimissa ollutta Ralstonin pariskuntaa. He huokuvat rakkautta, mutta kun syytökset ja epäilykset soivat, alkaa rakastavaisten suusta kuulua katkeria sanoja. Katsojana aivan unohtaa katsovansa näytelmää, niin todelliselta parisuhderiita kuulostaa. Mervi Soini antaa roolihahmolle tunteikkuutta, joka säteilee peräpenkkiin asti.

Marina Luomala tekee vakuuttavan roolin rouva Boylena, hän on vieras, joka valittaa kaikesta. Hän vihaa muita vieraita ja nalkuttaa, koska täysihoitolassa ei ole palveluskuntaa, siellä on liian kylmä tai ruoka on keskinkertaista… Sopivan vastakohdan rouva Boylen narinalle antaa Harri Kaltialan esittämä arkkitehti Christopher Wren. Kun Luomala ja Kaltiala ovat lavalla yhtä aikaa, syntyy tilannekomiikkaa, jota kokeneet näyttelijät osaavat johdattaa entistä hullummaksi.

Myös silloin vuorosanat melkein peittyivät yleisön naurunremakan alle, kun eriskummalliset vieraat Herra Paravicini (Stefan Sandin) sekä Majuri Metcalf (Timo Lehtinen) pilailullaan onnistuvat pelottelemaan muita. Näyttelijöiden pokka pitää ja sarkasmia ja mustaa huumoria viljellään loppuun saakka. Hassujen heittojen takana piilee kuitenkin vakavia syytöksiä. Aluksi viattomilta vaikuttavat vuorosanat saavat yleisön epäilemään ensin yhtä ja sitten toista henkilöä.

Ulkomailta saapuva Neiti Casewell puolestaan on synkän lapsuutensa raunioittama. Jonna Pentti saa synkän roolin tuntumaan entistä mustemmalta. Jonna Pentti ottaa yleisön hyppysiinsä, hän osaa erinomaisesti esittää itseensä käpertyvää nuorta naista, joka samaan aikaan sekä uhmaa että pelkää ulkomaailmaa.

Sauli Isokoski antaa Etsiväkersantti Trotterin roolille sopivan auktoriteetin. Täyshoitolan vieraat pelkäävät poliisia, eivätkä halua paljastaa mitään menneisyydestään. Taas kerran näytelmä onnistuu herättämään ristiriitaisia tunteita. Epäilykset saavat pään pyörälle. Kuka on syyllinen? Kuka seuraavaksi kuolee? Mutta samaan aikaan Sauli Isokosken esittämä poliisi on niin ilmeikäs, että yleisöllä on naurussa pitelemistä.

Hiirenloukku-näytelmä tuo mieleen monenlaisia ajatuksia. Miten menneisyys vaikuttaa ihmiseen? Miten paljon on luvallista salata muilta ihmisiltä. Helpottaako vai pahentaako, jos asioita muistelee ja niistä puhuu? Vai onko parempi vaieta ja yrittää unohtaa? Jokainen meistä on hullu jollakin tavalla, toiset enemmän ja toisen vähemmän. Mutta tärkein kysymys onkin: kuka on niin hullu, että olisi valmis murhaan?