Paikallisuutiset

Kolumni Sundqvistin mitalla: Sylkykuppikamareita, miljonäärejä ja Suomen suurin haaste

Veikkaan, että elettiin vuotta 1981. Vuosi sinne tai tänne, noihin aikoihin joka tapauksessa pääsin vanhempieni kanssa käymään eräässä Pietarsaaren lähipitäjässä sijainneessa vanhainkodissa. Kävimme katsomassa melko kaukaista sukulaistani, josta olin kuullut tarinoita.

Ukkoja oli huoneessa neljä. Kalustuksesta jäivät lähtemättömästi mieleen sylkykupit, eikä miestä kohti sen enempää ylellisyystarvikkeita talon puolesta ollutkaan. Vessa löytyi käytävältä, ehkä luksusta ulkohuusseissa elämänsä tarpeet tehneille maalaisäijille.

Tällainen muistikuva putkahti esiin, kun pohdin Suomen lähitulevaisuuden kysymyksistä niitä, joista poliitikot puolueesta riippumatta mielellään vaikenevat. Vanhusten (tai kielellisestikin sterilisoituna nykyaikana kai pitäisi puhua ikäihmisistä) hoito- ja hoivapalveluiden tarve kun maassamme osapuilleen kaksinkertaistuu seuraavan viidentoista vuoden aikana.

Kenelläkään ei ole harmainta hajua, miten tästä aiheutuvat menot katettaisiin. Vai onko hiljainen aikomus asteittain palata tuohon neljänkymmenen vuoden takaiseen sanotaanko hieman riisutumpaan malliin?

”Onko vanhus hoito- ja hoivapalveluiden loppukäyttäjä vai sittenkin loppukäytettävä, jopa loppuunkäytettävä?”

Keskustelua sote-uudistuksesta kyllä käydään ja väännetään siitä, aiheuttaisiko se vuositasolla esimerkiksi miljardin verran säästöjä vai lisäkuluja. Miljardi on koko valtionbudjetin mittakaavassa pari prosenttia eli iso raha, mutta tuo esittämäni perusongelma edustaa vielä aivan toista mittakaavaa.

Ei ole mitään tapaa, jolla vanhuksista huolehdittaisiin nykytasolla niin, että rahaa yhtä hoidettavaa lähimmäistä kohden kuluisi vain puolet nykyisestä. Niinpä joko menot kasvavat radikaalisti tai hoidon ja hoivan taso huononee radikaalisti. Tämä on Suomen olohuoneessa röhnöttävistä virtahevoista valtavin.

Uskolliset lukijat saattavat muistaa, etten kirjoita tästä asiasta ensimmäistä kertaa. Aiheessa kun mielestäni kiteytyy yli sadan vuoden ikään ehtineen valtiomme suurin haaste sitten toisen maailmansodan: miten pitää kaikki se, mitä hyvinvointivointiyhteiskunnan rakennusprojektissa on saavutettu?

Suomi on sekatalousmaa, jonka järjestelmä on rakennettu markkinataloudesta, sosialismista ja korporatismista. Massiivinen julkinen sektori (sosialismi) takaa ja kustantaa palveluita, mutta länsimaisessa markkinataloudessa toimiva yksityinen sektori voi tarjota niitä. Näinhän on toimittu esimerkiksi nyt laiminlyöntien vuoksi tapetilla olevan Esperi Caren tapauksessa.

Tätä kirjoittaessa on juuri tullut ilmi, että parinsadan miljoonan euron liikevaihtoa pyörittävä Esperi on onnistunut olemaan näyttämättä suuremmin voittoa eli pitkälti säästynyt veroilta samaan aikaan kun yhtiön toimitusjohtaja on korkeakorkoisten osakaslainojen tuottoina tienannut yhtiöstä miljoonia.

Mitään laittomuuksia asiassa ei epäillä ja meneväthän noista pääomatuloista sentään verot tasan samalla prosentilla kuin tavallisen tallaajan piensijoituksesta. Esperi-tapaus herättää silti tukun kysymyksiä, joista mikään ei ole miellyttävä.

Entä se korporatismi? Esperin omistajiin lukeutuu eläkevakuutusjätti Ilmarinen, joka kuuluu Suomen korporatiivisen rahavallan ytimiin.

Miljardeja, satoja miljoonia, miljonäärejä, tuottoisaa verosuunnittelua, suuria ismejä, valtaa, rahaa, rahavaltaa ja poliitikkoja, jotka kovin usein puhuvat kuin poliitikot. Ekonomikielellä puolestaan puhutaan joskus loppukäyttäjästä, siis henkilöstä jolle tuote tai palvelu lopulta on suunnattu.

Vanhustenhoidossa loppukäyttäjän kai pitäisi olla se jo heikko ja suojaton mummu tai paappa. Vai onko hän sittenkin loppukäytettävä? Jopa loppuunkäytettävä? Ja kuuluuko tosiaan olla niin, että kiihtyvään tahtiin kasvavassa niukkuudessa on joillekin yksittäisille ihmisille pääkaupunkiseudun pääkonttoreissaan tarjolla portti suuriin rikkauksiin?