Ihmiset 

Luonto kuiskailee lintulaudalla: Kokenut eräilijä nauttii elämyksistä myös omalla kotipihalla Pedersöressä

Pedersöre/Lappfors

Luontokappaleet esittävätVilho Hinkan talon takana lintulaudoilla hiljaisia näytelmiä, vaikka kuhinaa estradilla riittää. Ensimmäisten joukossa paikalle kipittää hiiri lumikolostaan. Pian kaveriksi valmiiksi katettuun pöytään lennähtää talitiaisia, varpusia, närhiä ja muutama punatulkku sysimustan palokärjen etsiessä hyönteisiä lahovauriosta puusta. Kyyhkypari tekee tapansa mukaan visiitin tutulle ruokintapaikalle puolenpäivän tienoilla ja ylväs uroskäpytikka piipahtaa sekin, jos ei muuta niin, ainakin ihailemassa itseään runkoon kiinnitetystä peilistä. Vieraileviin tähtiin kuuluu myös oravia ja jäniksiä.

Menu on lyhyt ja se sisältää yhden ruokalajin kokonaisuuden; kuorimattomia auringonkukansiemeniä. Kattauksia on yksi ja se tapahtuu aamunkoitossa, mutta pöytiä on useita ja jokaiseen makuun.

– Alussa tarjoilin kaikkea mahdollista linnuille sopivaa nannaa. Sitten siirryin yhteen sorttiin, joka on kummasti kelvannut, Vilho Hinkka toteaa.

”Vaikka kuinka yritti hiipiä, niin lintu pötki pakoon lujaa. Monesti siinä itsekin lensi nurin, mutta ylös vaan ja kiireesti perään”.

Lukuisiin luontofilmeihinsä Vilho Hinkka on kuvannut lähiluontoa vuosikymmenten ajalta. Niissä käydään kovaa kinaa pesimäpaikoista, sorsat uiskentelevat, joutsenet lipuvat ylväästi, käki kukkuu kuin evakolle viestiä tuoden Karjalan kunnailta, jäihin uponnut hirvi taistelee hengestään, filmaaja häviää tuijotuskilpailun pöllön kanssa ja orava kääntelee käpyä tassuissaan herttaisesti. Ilokseen lintuharrastaja on saanut ikuistettua myös punatulkun syömässä siemeniä suoraan kädestään.

Karhu ja susi ovat ikänsä metsällä liikkuneelta jääneet silmästä silmään näkemättä. Jälkiä sen sijaan on purkitettuna filmille. Yksi läheltä piti -kohtaaminen metsän kuninkaan kanssa on eräilijälle jäänyt elävänä mieleen.

– Olin myöhään loppusyksystä saukkoja katselemassa kun osuin ojan päälle rakennetulle ladolle. Tökin kevyesti kepillä ladon alle, että onko siellä mitään. Vastaukseksi tuli outoa murinaa ja ihmettelin, että onpas saukolla erikoinen ääni, muistelee Hinkka.

– Keväällä tulin kameran kanssa samoille paikoille. Näin maassa tuoreet karhun jäljet ja lähdin selvittämään lähtöpistettä. Ne johtivat saman ladon alle, missä olin häärännyt kepin kanssa. Siellä olikin ollut talvipesälleen vetäytynyt karhu.

Rengastusreissut veivät milloin Evijärven ja Teerijärven, milloin Uudenkaarlepyyn, Luodon tai Kokkolan ympäristöön kurkien ja kalahaukkojen perään.

– Kurjenpoikasten rengastaminen tehdään keskikesästä lukien. Lentokykyisiä ei saa enää juosten kiinni.

Hinkka juttelee, että vaikka itse onkin pitkäjalkainen kaveri, kurjelle hän jäi toiseksi monet kerrat. Kovan työn tuloksena saatiin toki tehtyä useita kymmeniä rengastuksia kaudessa yhdessä kaverin kanssa. Kova kunto on perua nuoruusvuosien hiihtoharrastuksesta.

– Kurjella on erittäin tarkka näkö. Vaikka kuinka yritti hiipiä, niin lintu pötki pakoon lujaa. Monesti siinä itsekin lensi nurin, mutta ylös vaan ja kiireesti perään. Oli se meikäläiselle oikein mukavaa aikaa, hymyilee Vilho Hinkka.

Peltojen kilpakumppanille löytyy varattuna erityinen paikka lintuharrastajan sydämessä.

– Kurki on viisas ja upein lintu mitä maa päällään kantaa, hän ihailee.

Metsä on ollut rajan takaa Hiitolasta elämään ponnistaneelle Vilho Hinkalle maailman tärkein paikka polvenkorkuisesta asti. Vuodet sotalapsena isolla maatilalla Tanskassa vahvistivat sidettä luontoon entisestään.

– Metsällä tuli liikuttua jo varhain, ensin penskana leikkimässä, aina puihin kiipeilemässä ja valitettavasti kiviritsojen kanssa pikkulintuja ampumassa. Se onkin vanhemmiten kaduttanut ja harmittanut kovasti, hän toteaa.

– Ruokkimalla lintuja voin antaa ainakin jotain hyvää takaisin.

Takapihalle onkin vuosien mukana kasvanut monenlaisesta itsetehdystä laitteesta koostuva ruokintapaikka. Yksi on tasapainovaakaa mukaileva versio, jossa on kaksi muovikippoa varren varassa. Toinen malli on kekseliäästi tehty ison kanisterin kaulusosaan ja ripustettu rautalangoilla puunoksaan kiinni. – Maahan tippuvat kuoret saavat jäädä maahan maatumaan.

Sattumuksista lintulaudoilla riittää juttua. Vilho Hinkka kuvailee vielä miten varpushaukka innostui kokeilemaan saalistusonneaan.

– Kerran olin sisällä katselemassa ikkunan alareunasta, aivan liikkumatta. Äkkiä linnut lehahtivat lentoon ruokintapaikalta. Varpushaukkahan se sieltä lähestyi matalalta kaartaen. Ehkä se tulkitsi minun silmäni eläimen silmiksi kun se lensi suoraan minua kohti ikkunaan, pamahti lasiin vauhdilla ja tipahti maahan. Säntäsin ulos katsomaan miten rukalle kävi.

Samassa tuo pienikokoinen päiväpetolintu jo tokenikin - ja nousi siivilleen.