Paikallisuutiset

Lue tarinoita siitä, miten maailma on muuttunut ja tasa-arvo kehittynyt sitten isoäitien aikojen

Millaisia omia valintoja olet voinut elämässäsi tehdä, mutta isoäitisi ei? Kerro meille tarinasi ja jaa se somessa hashtagilla #munmummoni – Tarinoita kerätään tasa-arvon päivän hengessä tähän juttuun.

Isoäidit elivät elämäänsä hyvin erilaisessa maailmassa kuin me nyt. Tähän uutiseen kerätään tarinoita siitä, miten elämä on muuttunut sitten esiäitien aikojen. Lähetä oma tarinasi ja kuva mummostasi toimitukseen: toimitus@kpk.fi

Näin kirjoittajat muistelevat:

Hannele Ilola ja Agneta-tummu.
Hannele Ilola ja Agneta-tummu. Kuva: Outi Yli-Arvo

Veera-mummoni syntyi vuonna 1911 Raja-Karjalassa karjalankieliseen ortodoksiperheeseen, oppi koulussa lukemaan ja kirjoittamaan. Hän osallistui maatalon töihin mutta veti myös nuottaa Laatokalla. Hän meni naimisiin 25-vuotiaana ja muutti naapurikylään, samaan talouteen anopin ja appiukon kanssa. Hän sai lapsia, laittoi ruokaa, marjasti ja sienesti, lypsi lehmiä, lähti kaksi kertaa evakkoon, käveli appiukkonsa ja lehmien kanssa Karjalasta Savoon. Hän muutti Savosta Pohjois-Pohjanmaalle, teki töitä maatalon emäntänä ja muutti hieman yli 60-vuotiaana kirkonkylälle vanhustentalon pieneen vuokrayksiöön, joka oli kahdelle liian pieni ja kesällä liian kuuma, mutta jossa oli suihku ja sisävessa.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Veera-mummo kyseli minulta usein koulunkäynnistä, erityisesti häntä kiinnosti, kuinka monta kieltä osaan. Mummo hämmästeli aina lukiossa opiskelemieni kielten määrää, sillä hän itse osasi karjalan lisäksi vain suomea. Tosin kerran eräs lääkäri luuli hänen puhuvan vepsää.

Veera-mummo kuoli 82-vuotiaana. Olin tuolloin 24-vuotias, en ollut naimisissa eikä minulla ollut lapsia, mutta olin valmistunut filosofian kandidaatiksi viikkoa aiemmin. Mummokin oli valmistumista juhlimassa, ehkä hämmästeli, ainakin onnitteli. Pari päivää hautajaisten jälkeen lähdin puoleksi vuodeksi Uumajan yliopistoon opiskelemaan pohjoismaista kirjallisuutta. Sitäkin mummo olisi ehkä hämmästellyt. Uumajan jälkeen lähdin vuodeksi Inariin opiskelemaan pohjoissaamea ja venäjää. Sitäkin mummo olisi ehkä hämmästellyt. Nyt yli 50-vuotiaana yritän opetella mummon kieltä, sen alkeita. Ehkä hän hämmästelisi sitäkin. Karjalanpiirakoita en osaa edelleenkään tehdä, mutta sitä mummo tuskin hämmästelisi, sanoisi vain: ”A-voi-voi, kuibo et malta.”

Jaana Petsalo

Sanna Uusivirran mummo halusi ylioppilaan syliin.
Sanna Uusivirran mummo halusi ylioppilaan syliin. Kuva: Sauli Saastamoinen

Mummini isä kannusti viittä tytärtään hankkimaan ammatin. Neljästä heistä tuli opettajia, hammaslääkäri ja sairaanhoitaja eivätkä he menneet koskaan naimisiin. Mummini opiskeli ”polyteekissa” konetekniikkaa. Mutta sitten hän avioitui eikä jatkanut opintoja.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Lasten vartuttua hän toimi parikymmentä vuotta matematiikan opettajana ilman pätevyyttä. Paljonkohan hän hävisi siinä rahallisesti? Paljonko menetti taloudellista itsenäisyyttä?

Mummi näki elämänsä loppuun asti unia, joissa palasi opiskelemaan. Aina vappuina ikiteekkari tarjosi meille lapsenlapsille simaa ja munkkeja päässään kellastunut tupsulakki. Meille opinnot, työura ja perhe eivät ole olleet toisiaan pois sulkevia asioita.

Katariina Anttila

Annika Annala ja kuva Elna-mummosta.
Annika Annala ja kuva Elna-mummosta. Kuva: Maija Ahonen

Aasialaisen influenssan riehuessa Ullavassa vuonna 1957 oli Korven kylällä hiljaista. Talon viidestä lapsesta neljä sairasti kovassa kuumeessa yhdessä isän kanssa. Perheen äiti, Eevi-tummuni, oli jalkeilla ja hoiti sairaat, talon ja navetan. Nuorin, vasta muutaman kuukauden ikäinen pienokainen ei taudista selvinnyt, vaan menehtyi nukkuessaan äitiyspakkauksen laatikossa.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Voin nyky-yhteiskunnassa luottaa siihen, että mikäli lapseni sairastuisi, pedattaisiin muumilakanat osastolle ja saisimme tarvittavan avun. Lääkkeenä olisi todennäköisesti muutakin kuin aspiriinia.

Tummuni kävi muutaman vuoden kansakoulua ja sota-aikana hän oli talon töissä lapsuudenkodissaan, mutta ehti ennen naimisiinmenoa myös palkkatöihin. Norpan linja-auton rahastajaa on kiittäminen siitä, että Kokkolassa kaupunkilaiset pysyivät voissa ja Ullavaan saatiin vaatekangasta. Minä olen saanut opiskella tähän mennessä 16 vuoden ajan ja tulevaisuuden jatko-opinnot ovat kiinni omasta viitseliäisyydestäni, ei yhteiskunnasta.

Sanni Aho

Anne Mattila ja Ada Siekkinen.
Anne Mattila ja Ada Siekkinen. Kuva: Hanna Parhaniemi

Mummuni jäi nuorena sotaleskeksi kahden lapsen kanssa. Myöhemmin hän sai vaarini kanssa vielä yhdeksän lasta. Vain kaksi lapsista syntyi synnytyslaitoksella, loput kotona ilman ulkopuolisten apua.

Minä olen saanut synnyttää kaksi lastani Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa osaavien kätilöiden kannustamina, kaikkien haluamani lääkkeiden avustuksella.

Kun mummuni on käärinyt oman äitini miehensä paitaan synnytyksen jälkeen, minä olen puolestani saanut oman poikani suoraan mahasta rinnalleni ihokontaktiin. Hetki on ikuistettu kännykällä, järjestelmäkameralla ja kirjattu tarkasti vauvakirjaan muistiin.

91-vuotiaana vuonna 2008 kuollut mummuni ei ehtinyt nähdä minun lapsiani, mutta jos olisi nähnyt, hän olisi muistanut heidän nimensä – aivan kuten muisti kaikkien parinkymmenen lapsenlapsen lasten nimet. Minä sekoitan joskus kahden lapsenikin nimet toisiinsa kaiken kiireen keskellä.

Minun ei ole tarvinnut mennä palvelijaksi kenenkään kotiin, kuten mummuni täytyi. En ole tehnyt navettatöitä ja heinäpellollakin käynyt vain kerran aivastelemassa. Haen munat omasta kanalasta siksi, koska se on hauskaa, en siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Hanna Parhaniemi

Suvi Hyttinen ja Jenni-mummu.
Suvi Hyttinen ja Jenni-mummu. Kuva: Suvi Hyttinen

Minun mummuni Jenni oli syntynyt vuonna 1899 Suomen ollessa vielä Venäjän vallan alla. Tuntuu oudolta ajatella, että mummu on ollut Suomen itsenäistyessä ja kansalaissodan aikana jo aikuinen.

Mummu eli käsitykseni mukaan hyvin tavanomaisen elämän puolankalaisen pienviljelystilan emäntänä: hoiti pientä karjaa, teki maatöitä, kasvatti liudan lapsia ja otti kotinsa suojiin myös muita paikkaa tarvitsevia.

Kouluja mummu ei käynyt, ei ajanut autoa, enkä koskaan nähnyt hänen pukeutuvan housuihin. Koti, perhe ja suku laajemminkin olivat mummulle tärkeintä. Sen ajan ihmiseksi mummu oli suvaitsevainen. Hän ei tuominnut toisten valintoja, sellaisiakaan joita siihen aikaan yleisesti paheksuttiin.

Yksin mummu ei viihtynyt. Ukin kuoltua hän halusi muuttaa kunnalliskotiin ja asui siellä loppuelämänsä, toistakymmentä vuotta. Kuntonsa puolesta mummu ei olisi vanhustenkotipaikkaa tarvinnut (eikä nykypäivänä saanut), mutta hän halusi ympärilleen ihmisiä. Onneksi hänellä oli siihen mahdollisuus.

Mummun viimeisinä vuosina pappi käytti rippikoululaisia mummun juttusilla kunnalliskodissa ja pyysi mummua antamaan nuorille elämänohjeita. Mummun ohje oli ollut se, että sillä pärjää kun ei koskaan varasta, eikä kovin paljon valehtele.

Suvi Hyttinen

Taimi-mummu ja tyttärentytär Maija.
Taimi-mummu ja tyttärentytär Maija. Kuva: Heidi Rinne

Vuonna 1926 syntynyt Taimi-mummuni kasvoi Vetelin Patanassa maatalon tyttärenä suuren sisarusparven keskellä.

Valtaosa mummuni siskoista pääsi opiskelemaan itselleen ammatin. Useimmat heistä päätyivät terveydenhuollon pariin, yksi opettajaksi.

Mummuni puolestaan kävi Tunkkarilla emäntäkoulun, minkä jälkeen hän työskenteli suurtalouskeittiön emäntänä sekä Kaustisella että Kokkolassa.

Avioiduttuaan mummu muutti takaisin Kaustiselle entisen työpaikkansa viereen ja ryhtyi maatalon emännäksi. Navetassa hän kävi kahdeksankymppiseksi asti. Siis vielä silloinkin, kun hänen ei olisi enää tarvinnut.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei opintojen jatkaminen kansakoulun jälkeen ollut kovin yleistä mummuni nuoruudessa. Välimatkat olivat pitkiä ja kouluttautuminen oli myös suuri taloudellinen ponnistus. Kovin tarpeellisenakaan opiskelua ei välttämättä pidetty – varsinkaan naisten kohdalla. Toisin on onneksi ollut omana aikanani, jolloin koulutus on ollut itsestäänselvyys.

Maija Ahonen

Vuonna 1905 syntynyt Martta-mummuni ei voinut kuvitellakaan, että naisella olisi lyhyet hiukset.

Hänellä oli elämänsä loppuun asti pitkät hiukset, jotka vuosien saatossa ohenivat hyvin ohuiksi, mutta pituudesta ei tingitty.

Joka aamu hiukset rullattiin nutturalle ja loppuajasta nutturan sisään pyöritettiin hiuksista tehty lisäke, jotta nuttura saatiin tehtyä.

Mummun sisko Matroona oli rohkea ja leikkasi hiuksensa lyhyeksi vanhuusvuosilla. Sitä tekoa mummu ihmetteli ja hämmästeli kovasti.

Itselläni oli lyhyet hiukset jo lapsena, minkä jälkeen hiusten pituus on vaihdellut täysin oman mieltymykseni mukaan.

Aikuisiällä ne ovat olleetkin aina lyhyenä.

Minna Kallioinen

Haluatko kertoa oman tarinasi? Lähetä meille kuva ja teksti mummosi elämästä verrattuna omaasi: toimitus@kpk.fi

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä